Talvi tulee ja veri valuu. Onnekseni olen perinyt isältäni harvinaisen herkän nenän mitä verenvuotoihin tulee. Ja vitun talvi ja typerä kylmyys näyttelevät roolinsa erittäin tehokkaasti tässä omassa tragediassani. Balettitunnille mennessäni toinen laukku oli täynnä mustaa tylliä ja pitsiä ja hörsöä ja pinnejä ja ponnareita ja kaikkea yhtä ihanan merkityksellistä ja rakasta ja toinen laukku oli täynnä kirjoja ja vähän vaatteita sielläkin ja painavia pulloja ja kaikkea hartioita jumiuttavaa. Päästyäni pukkariin perinnöllinen siunaukseni näytti minulla taivaan merkit ja jouduin antautumaan vessakoppiin piiloutuen. Valkoiset tossut saivat dramaattisen punaisia läikkiä, eivätkä paita ja legginsitkään jääneet paitsi tältä radikaalilta taiteelta. Metrossa näytin hakatulta tai raiskatulta. Joka on kahdessa minuutissa ryntännyt laukut täyteen vaatteita ja paennut. Tunsin kanssamatkustajien katseet, pystyin kuvittelemaan ajatukset ja aistimaan ennakkoluulot. Ei kukaan kuitenkaan mitään sanonut siinäkään vaiheessa kun puna tuli yskän mukana paperille. Ja silloin tiesin miksi diplomihahmoni on sairastunut mieleltään. Ja silloin tiesin miltä hänestä on tuntunut. Jotain vielä täytyy järkeillä, ja hahmolleni ei riitä vain tuo tapahtuma, se tarvitsee jotain muuta. Mutta hetken olin roolissa. Se oli helvetin hieno fiilis. Kaikesta huolimatta ja juuri sen kaiken takia.
Rooliin uppoutumisesta. Jos kyse onkin samaistumisesta eikä olemisesta. Stanislavskin (ehkä?? en jaksa tarkistaa) mukaan hahmosta täytyy löytää itsensä, ja itsestä hahmonsa. Eikun mitkä sijamuodot? Vittu. Kuitenkin, roolissani on jo minua, ja minussa on jo rooliani. Mun täytyy vaan löytää ne. Vahvistaa niitä piirteitä. Näyttelijä tuo lavalle itsensä ja persoonallisuutensa. En ole ihan varma uskonko tähän? Päivällä se ajatus tuntui niin selkeältä ja näin näyttelemisen uusin silmin. Mutta nyt näytteleminen tuntuu harvinaisen kaukaiselta käsitteeltä ja ajatukselta.
Ohjaajana taas pääsin tänään kukoistamaan kun pidimme palaveria äänimiehen kanssa. Kaikki sujui hyvin ja luotan vahvasti yhteistyöhömme. Uskon olevamme ihania (ja nöyriä...heh?) näyttelijöitä ja huutavia ja tiukkoja ohjaajia. Niin sen kuuluukin mennä. Ohjaaja ei ole yhtään sen vähempää rooli kuin lavalle itseään esittelevä näyttelijä. Eihän elämään roolien lisäksi muuta mahdukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti