Lyhyempi parempi

Ehkä australialaisissa bändeissä on jotain extasuperüber ihanaa, kun Big Scary kolahti ja jätti pysyvän kuhmun otsaan. Got It, Lost It oli alkukoukku ja se veti bändin syövereihin.

Esityspäivä lä-he-nee uhkaavasti ja osa ohjaajan haastesita on tullut tutuiksi. Oli päässyt unohtumaan, että tämä on vain meidän, kahden ihmisen diplomityö, ja muut ovat vapaaehtoisesti tässä mukana. Heidän motivaatiotasonsa on siis katosta lattiaan, laidasta laitaan ja hehkulampun kautta pöntöstä alas. Treeniaikoja on tiukkojen aikataulujen takia vaikea sopia, ja ehkä heilläkin on omaa elämää, mihin emme olleet varautuneet, meilläkö epärealistiset odotukset? Emme toki ajatelleet, että sivurooli olisi kunnia ja elämän merkittävien kohokohtien top 5 -listassa.. Se olisi ollut typerää.

Joulun aika imee kirjoitusintoilut ja mahdollisuudet sekä ajan että energian kannalta. I'll always want your peace of mind

Yhyytä ja hämmennystä

Kerta hahmoni on sellainen, ettei häneen voi saada yhteyttä, ja hän on kadonnut jonnekin helvetin kauas piiloon muilta ja itseltään, niin miten vitussa minun pitäis saada joku mystinen näyttelijän connection häneen?? Enkai minäkään häntä voi löytää kun häntä tuskin on olemassakaan. Hämmennys on päivän sana, tai viikonlopun sana. Tai hitto vaikka koko viikonkin sana.

Jos joku seilaa jossain keskellä valtamerta invisibility cloakin alla äänettömästi hengittämättä, niin miten sinne voi löytää? Pitääkö vaan kuvitella olevansa siellä jo? En vain haluaisi leikkiä olevani määränpäässä, vaan koen että näyttelijänä matkan tekeminen on se entire point. Tai ainakin aika helvetin suuri osa pointista. Että löydän hahmoni, ja hahmoni löytää minut. Eikä vain "noniin nyt siis sanot tämän vuorosanan surullisesti, sydämessä pieni ahdistus olisi kiva". Ehkä ala-asteella joo tuollainen näyttelemisen välimuoto olisi käynyt but this time it just won't cut it. Ei se riitä. Se ei riitä näyttelemiselle, tai yleisölle tai, most importantly, minulle.

Päivässä, viikonlopussa tai vaikka koko viikossa on ahdistuksen lisäksi kukoistanut jokin muukin. Rakkaus uuteen bändiin, Starsiin. Biisi Personal on vaan lamaannuttavan kaunis, pysäyttävän eteerinen, helvetin upea. Vittu, 40 minuutin bussimatkalla ei tullut mieleekään vaihtaa biisiä pois repeatilta. Toisaalta repeat on mun juttu, mutta en mä paskaa kuuntele.

Taas voisin vaan kopioida sanoja mutta en taida. Mutta laulelen kuitenkin yksikseni hiljaisuuteen olemattomalle banaanikärpäsyleisölle aplodeja odottamatta

Ahaata ja valaistumista

Nyt meidän käsis alkaa elää, se alkaa hengittää ja katsella ympäriinsä ja täällä me olemme vastaanottamassa ajatuksia ja ihmeitä meidän omalta luomukseltamme. 

Pienen treenivajeen jälkeen tänään menimme tyhjään luokkaan, laitoimme Peace of Mindin soimaan ja aloimme improta. Ja ei helvetti, sehän toimi. Ei mitään koreoita, vain musa ja. Niin. Ja improksi se saakin jäädä. Joitain ideoita kontaktijutuista meillä jo on valmiina, ja niitä treenataan vielä, ja ihan improakin on syytä treenata. Jotta pääsee biisin ja fiiliksen ja roolin tuntumaan. Lopputulos jää kuitenkin improksi, ja hei, onko sen parempaa? Saamme häröillä lavalla ja ihmisten on katsottava. Ahahaa melkein tekisi mieli murjaista vanha kunnon evil laugh mutta hei, kukapa ei meitä haluaisi katsoa? Me ollaan aika awesome. 

Ei meidän tarvinnut käydä mitään palaveria liikekielestä tai ideasta. Hei, enhän se ollut edes minä joka sanoi "jos aletaan vaan improta" tänään siellä tyhjässä luokkahuoneessa vaikka aivan sama ajatus omassa pääkopassani huomiota haki. I like the way we think. Nähtävästi kun otetaan kaksi heittäytymiskykyistä tanssijaa, joilla on yhteinen visio, niin vivahteikas tie tavoiteltuun täydellisyyteen on loppujen lopuksi melko upeaa kuljettavaa.

Ehdimme miettiä ja pohdiskella puvustusta ja eikös visiomme taaskin olleet samankaltaisia ja "mä ajattelin ihan samaa" maalasi luokan karut seinät kauniimmalla värillä. Teatteri on ihan vitun hienoa. 

Ja nyt on sivunäyttelijätkin pienten loivien mutkien kautta saatu värvättyä ja perjantaina on ensimmäiset ryhmäkohtauksen treenit. Se onkin toinen niistä kahdesta kohtauksesta missä itse en ole mukana, joten sitä varten olisi sisäistettävä ohjaamisen salat - ainakin osa niistä. Uskon kuitenkin että valaistumisia on tiedossa lisää paljon useampia ja damn siitä tulee hienoa. Tähän mennessä duunia on tehty, ei raatamiseen, sekopäisen panostuksen tukahduttamiseen asti (...vielä?) mutta kuitenkin jotain olemme saaneet aikaseksi -  ja hommaa on vielä edessä päin. Vaivatonta tai helppoa tästä ei tule, mutta helvetin hienoa JOTAIN voi odottaa. 

Red Circles Under My Eyes

Yes, not dark, not black, not purple, but red. I am officially done with sharing my life with the flu and from now on I will ignore it until it goes away. Then, after a well deserved victory dance, I can move on. For that attention whore has got to go. 

While shutting my eyes from the cold hard truth of having caught the cold hard cold, I managed to finish the Heavy in Your Arms choreography for the diploma production. Even though the routine isn't filled with piqué after "susu" after triple chaînes after attitude lift after split after more dance term-dropping, I like it. Now, my living room isn't the best place for me to practice, so the next step is to look at the choreography in a spacious place. That's next on the list. When the thinking is done, the dancing begins.

Peace of Mind. I love it. Still. It has been my song for a few days now. I've done some impro to it and I'm getting even more furious about the maddening fact that the floor is basically off limits. It really needs some thought. 

Another song which I've listened to is Blue Foundation's Watch You Sleeping, and the theme of it goes perfectly with our production. Which still lacks its name. 

"And you are not okay". Those lyrics were stuck to my head. I don't know from where the appeared. And then I listened to the song. And read the lyrics. They're just. beautiful 

I could copy+paste both Peace of Mind and Watch You Sleeping's lyrics but I won't. just 'cause

I'm getting closer and closer in achieving the perfect dance schedule for next year. I thought I had succeeded in this already, but then a misfortunate phone call informed me that the ballet class was full. So I still have to move a few things around, but I'll still have my lyrical jazz, contemporary and broadway styles. And the ballet will fit in there somewhere. For it has to. 

Many thoughts. I'll keep you posted when they reveal themselves to me in words. I can't write down the violent obscurity living in my head. 

Ziu kläp woo, vittu

Vitun flunssa. Okei ehkä olen kärsimätön mutta voisitko nyt neljän päivän jälkeen kerätä kamppeesi ja muuttaa naapuriin? THAT'S RIGHT! POTKIN SUT ULOS! Jos se naapuriin pakoon juokseminen saa ohuen seinän toisella puolella majailevan parkuvan vauvan kiljumaan vieläkin kovempaa, niin hyppää sen asunnon yli, ja pimputa vasta sitä ovikelloa. Tai tunkeudu postiluukusta sisään ihan sama mutta jättäisit minut jo rauhaan kiitos ei muuta.


Onneksi olen löytänyt ritarini, joka taistelee vastaan ja auttaa minua pysymään tolpillani mustan tyllin halaamana tanssijana peräti kolmen tunnin ajan. Emme olisi voineet olla vittuuntuneenpia hetkellä ennen lavalle nousemista. Emme ehtineet käydä koreota läpi kunnolla koska musat kusi, kaikkia väsytti niin perkeleesti. Onneksi opettajamme löysi meidän juuri ennen kun klompsimme lavalle, ja sai niin sanotusti spirittimme nousemaan. Ja kun biisi alkoi, ja tokalla kasilla astuimme lavalle, niin mikä vitutus?turhautuminen?väsymys?ärsytys?lagaus? Oli vain. Tyhjyys joka täyttyi tanssilla, liikkeellä. Siltä se tuntui, vitun sama miltä se näytti (hyvältä kuulemma. silti, vitun sama). Ei paras esitys ikinä, mutta se oli tanssia. Ja tanssi nyt on _________. Ei sille ole oikeasti sanoja joten miksi yrittää jotain hauskaa verbaalista kikkailua. 


Ziu kling diu zäp klong pinnit lensivät lamppuihin ja kulisseissa olevien balettibarbien naamat venähti. Kläp kläp kläp kun aplodit kolahtivat korviin. Pam kun lavan ovi pamahti takanamme kiinni. WOO! kun me huusimme. VITUN UPEETA! kun opettajamme käveli vastaan käytävällä heti esityksemme jälkeen. vittu, kaunista


No nyt se buranaksikin kutsuttu ritari on päättänyt ratsastaa auringon laskuun yhdessä energian, hetkellisen pirteyden ja euforian sirplareiden kanssa. Jäljelle jää vain loputtomasti valuva nenä, rään täyttämä pää, lihassaatanansäryt ja väsymys. All in all, päivä oli hyvä. Hetki parrasvaloissa pelastaa päivän paskassa. 

Kohta alkaa jänskättää

Nyt on kenraalitkin vedetty juhlitun perjantain jälkeisenä lauantaina. Onneksi tanssi antaa anteeksi tunkkaisen olon joka kulkee vatsasta kurkkun ja välillä yrittää tunkeutua ulos. Lavalla se unohtuu. Mutta bussi ystävällisyydessään muistuttaa taas. Useammastakin syystä siis olisi toivonut lisää lava-aikaa. Keskittyminen menee perjantain mörköjen sijasta treenaukseen, ja lavaan olisi kiva saada parempi tuntuma. Kun ryhmän kanssa harjoiteltiin aulassa niin tylleillämme olisimme voineet lakaista koko lattian siinä liuskellessamme, mutta tavalla kun yritti tönäistä itseään lattiaa pitkin taaksepäin tai piruetteilla niin johan se saatanan kumimatto kinnasi vastaan lähettäen äkillisiä voimasanoja tanssijoiden suusta yleiseen tietoon. Tai no minä kirosin maton ääneen, mutten ilman vertaistukea. 

Maton lisäksi kulissien verhot aiheuttavat jännityksen kipinän joka sekin saattaa matkata vatsasta kurkun kautta ulos. Koreorafiassa minun on matkattava lavan vasemmasta laidasta (minun oma alueeni, sitä minä hallitsen) oikeaan chaînes-pirueteilla. Niitä tullee päälle kymmenen vasemmalle puolelle (se huonompi puoli siis) ja jotenkin pitäisi tähdätä erittäin kapeaan koloon kulisseihin lyhyessä ajassa. Spotin pitää olla tarkka koska kulisseissa ehdin seistä ehkä seitsemäsosan sekuntia ennekuin juoksen takaisin lavalla. 

Ei ole parempaa egoa pönkittävämpää valitusta kuin tämä. Se että ripset ottavat ärsyttävästi kaikkiin aurinkolaseihin kiinni ja että vanhat housut raivostuttavasti putoilevat jatkuvasti on toki myös oivia aiheita, mutta tanssi nousee yläpuolelle. Voi minua raukkaa

Minun roolini ja roolini minä

Talvi tulee ja veri valuu. Onnekseni olen perinyt isältäni harvinaisen herkän nenän mitä verenvuotoihin tulee. Ja vitun talvi ja typerä kylmyys näyttelevät roolinsa erittäin tehokkaasti tässä omassa tragediassani. Balettitunnille mennessäni toinen laukku oli täynnä mustaa tylliä ja pitsiä ja hörsöä ja pinnejä ja ponnareita ja kaikkea yhtä ihanan merkityksellistä ja rakasta ja toinen laukku oli täynnä kirjoja ja vähän vaatteita sielläkin ja painavia pulloja ja kaikkea hartioita jumiuttavaa. Päästyäni pukkariin perinnöllinen siunaukseni näytti minulla taivaan merkit ja jouduin antautumaan vessakoppiin piiloutuen. Valkoiset tossut saivat dramaattisen punaisia läikkiä, eivätkä paita ja legginsitkään jääneet paitsi tältä radikaalilta taiteelta. Metrossa näytin hakatulta tai raiskatulta. Joka on kahdessa minuutissa ryntännyt laukut täyteen vaatteita ja paennut. Tunsin kanssamatkustajien katseet, pystyin kuvittelemaan ajatukset ja aistimaan ennakkoluulot. Ei kukaan kuitenkaan mitään sanonut siinäkään vaiheessa kun puna tuli yskän mukana paperille. Ja silloin tiesin miksi diplomihahmoni on sairastunut mieleltään. Ja silloin tiesin miltä hänestä on tuntunut. Jotain vielä täytyy järkeillä, ja hahmolleni ei riitä vain tuo tapahtuma, se tarvitsee jotain muuta. Mutta hetken olin roolissa. Se oli helvetin hieno fiilis. Kaikesta huolimatta ja juuri sen kaiken takia.

Rooliin uppoutumisesta. Jos kyse onkin samaistumisesta eikä olemisesta. Stanislavskin (ehkä?? en jaksa tarkistaa) mukaan hahmosta täytyy löytää itsensä, ja itsestä hahmonsa. Eikun mitkä sijamuodot? Vittu. Kuitenkin, roolissani on jo minua, ja minussa on jo rooliani. Mun täytyy vaan löytää ne. Vahvistaa niitä piirteitä. Näyttelijä tuo lavalle itsensä ja persoonallisuutensa. En ole ihan varma uskonko tähän? Päivällä se ajatus tuntui niin selkeältä ja näin näyttelemisen uusin silmin. Mutta nyt näytteleminen tuntuu harvinaisen kaukaiselta käsitteeltä ja ajatukselta.

Ohjaajana taas pääsin tänään kukoistamaan kun pidimme palaveria äänimiehen kanssa. Kaikki sujui hyvin ja luotan vahvasti yhteistyöhömme. Uskon olevamme ihania (ja nöyriä...heh?) näyttelijöitä ja huutavia ja tiukkoja ohjaajia. Niin sen kuuluukin mennä. Ohjaaja ei ole yhtään sen vähempää rooli kuin lavalle itseään esittelevä näyttelijä. Eihän elämään roolien lisäksi muuta mahdukaan.