Up Against The Mirror

Staring at my reflection until one of us breaks. Hoping for a change. Fearing a tear. Expecting a disappointment. Accepting.

I'm on the fence about mercy. Either it's something that I should try to find in myself and apply to myself while I'm at it, or then it's a bunch of horse shit. I keep having enlightments to support both alternatives in turns. "Ooh, I'm still young and I don't have to be anything yet. The youth is all about losing yourself just so you can start finding yourself, testing and crossing your limits, enjoying your ignorance, making mistakes and being thankful that you had the chance to make them." Those are the even enlightments. The odd ones in between sound more like: "Ooh, are you a moron or just plain dumb? You're too old to not know anything about yourself, to not have anything. You've lived for two whole decades and what the fuck do you have to show for them, huh? Do you really believe that things will change for you? Because why in the hell should they? Ps. You suck."

I don't know which enlightment is the sound of the prosecutor and which of the defender. As if that even matters because the judge is drunk and on crack and the jury is made up of plastic mannequins.

Aren't all you mannequins glad I wrote you another one of my stories? Don't get too excited though, you might crack up.

A song from my Sad Saturday Soundtrack

What is up, they ask

It's one helluva lazy Sunday. Munching on potato chips under the bed sheets. Wondering what the spring of 2013 will bring my way. My prediction about the automn was a total bust, so why go about guessing.

I thought last automn was supposed to be all laid out for me. School, dance training, a roommate, the whole student life - including living on the financial aid from the state. Well, almost none of that happened. I quit school, I lost my state aid, I moved leaving my roommate as a mere soul mate, I work for money and am poor as fuck. And I get to worry about being out of work by the end of the month.

Dance-wise my automn was amazing. Simply incredible. I've been able to dance as much as I've wanted to. I've had the priviledge to get personal guidance from someoen for whom I have the utmost respectto help be the best I can be. I've met awesome people to whom I've become attached very deeply. 

Unfortunately these things come at a price. My body has had to pay for all the hours I've spent at my dance school. So Spring, help me with this, okay?

I'm counting on you Spring. I've made my mistakes for sure, but deep down I'm a good girl. I'll jump high and above, if you'll just catch me? 

This is for all of us:

kuka ei kuulu joukkoon ai niin se olen minä

Kävi niin, että ulkomaailma livahti tanssimaailmaan. Kävi niin, että enää en voinut pitää kaikkea sisällä. Kävi niin, että romahdin lattialle itkien. Kävi niin, etten kuollut siihen.

Ulkomaailma on paha ja kylmä. Tai ehkä se on kaunis ja ihana, mutta minulle siellä ei ole kauniin ihanaa koloa. Ei paikkaa. Ei kotia. Ei onnea tai iloa. Ei tänään.

Myönnetään että alati pimenevällä miljööllä on omat erikoiset masennuksen aineisosat näpeissään, mutta varmasti niistäkin herkuista huolimatta olisin yhtä eksyksissä kuin olen nyt. Onneton, surullinen, tyhjä. Vihaan nähdä itseni sellaisena. Energittömänä, päämäärättömänä, tylsistyneenä, välinpitämättömänä.

Sitä on ulkomaailma teettänyt. Sen kohteeksi olen joutunut. Yet, turvapaikkani, my very own safe haven, on ollut tanssisali. Läsnä on ollut minä. Ihanat tanssijat. Meidän yhteinen todellisuutemme. Kauniit rajut huvittavat haikeat onnelliset hetkemme.

However.

Kävi niin, että ulkomaailma livahti tanssimaailmaan. Ne asiat, joiden kanssa kamppailee arjessa, eivät jääneetkään kaduille pölyjen sekaan pyörimään. Ne tulivat mukaan. Ne tunkeutuivat sisään juuri sillä hetkellä, kun vartijat olivat tauolla. Kun suojaus petti, ne olivat valmiina.

Kävi niin, että enää en voinut pitää kaikkea sisällä. Tunkeutujia oli liikaa, ne olivat liian aitoja ja liian pelottavia. Liian tuttuja. Jos vain tanssi olisikin julkisivun ylläpitämistä. Mutta se on jotain muuta. Lähempänä elämää. Lähempänä sielua. Lähempänä ruumista. Lähempänä ihmistä. Niin lähellä että siltä ei voi piiloutua. Jos tunkeutuja pääsee tanssiin, niin yeah. Se vasta onkin jotain.

Kävi niin, että romahdin lattialle itkien. Kenen kanssa tanssit, missä tanssit, miksi tanssit, miten tanssit. Kysymyksiä, jotka tuntuvat kivuliailta silloin kun kivulle on aihetta. Silloin kun kaikki ei olekaan hyvin. Silloin kun onkin paha olla.

Kävi niin, etten kuollut siihen. Kävi niin, että sain tukea. Kävi niin, että sain olla ja tuntea pahoja ja vaikeita tunteita. Kävi niin, että olikin sallittua olla sitä mitä on. Kävi niin, että vaikka harvoin on niin käsittämättömän paska olo, niin se kaikki antoi minulle jotain. Kävi niin, että ymmärsin että mitä sitten.

Lähitulevaisuus on täynnä muutoksia. Isoja pieniä tyhmiä viisaita kivuliaita helpottavia. Kohti parempaa elämää. Sellaista elämää, joka näyttää minulta.

Jumal(a)auta

Mikä vittu on matriisi? Miten se muodostuu ja mitä se kertoo ja miksi se on olemassa? Mikä vittu on aliavaruus? Mitkä tai ketkä sen virittävät ja miksi sen pitäisi kiinnostaa?

Viikonloppu on mennyt tehden ei mitään. Vaikka tiedostan eteisen nurkkakaapin valloittaneen likapyykkitapauksen, aivot eivät lähetä kropalle pesukoneenkäyttöohjeita. Ne kuuluisat kolme pistettä (as in ...) ovat pariutuneet mun harmaiden aivosolujen kanssa, eikä päähän muuta mahdukaan. Kohta ne saa lapsia ja kun se tapahtuu, älykkyysosamäärä ja kärsivällisyys romahtavat. Mulla on siis yhdeksän kuukautta aikaa tehdä jotain pelastaakseni itseni.

Taidan sittenkin vihata matikkaa. En ymmärrä sitä enkä halua tai jaksa yrittää ymmärtää. Otin riskin ja päätin kokeilla opiskelumaailmaa ja nähtävästi se puraisi palan perseestä. Tai sitten se on "asennekysymys". Vittu niin, muutan itseni rakastamaan matriisejä ja aliavaruuksia. Rakkautta ensisilmäyksellä, baby! Siten mun ei tarvitse tietää sisältöä, kunhan vaan rakastun. Love is blind. Thank God, 'cause maths is ugly as fuck.

Impro all the way

A 10-minute song has never seemed as short as today. We did partnering impro in contemporary class. To melt to the floor and let someone give you their weight. So simple. Receive impulses, and be amazed of what your body is capable of. Give impulses and and be the eyes for someone who blindly trusts you. Take care of someone while they dance. Be taken care of while you dance.
You cannot do impro and not realize something new every single time.

We should impro through life a little more. Sure, sometimes having a routine, a choreography if you will, is, not only necessary, but calming and soothing. It's nice to have something to rely on. But try swinging it for a change.

It's paying close attention to your environment. It's reacting to things that happen around you. It's showing how you feel. Doing what you feel like doing. Trying things you haven't tried before. Stepping out of your comfort zone. Taking chances. Letting yourself breathe and finding your limits, and pushing your way through them. It's only then when you realize who you are and who you can be. When you don't have boundaries holding you back - hell, you can be anything.


Even if it lasts for just one song.

I think it's time I started believing in God

For a minute, I actually hoped I never would have been introduced to the art of - ooooh, wait for it - dance. Precious dance. Then came the minute after the first one, and I wanted to quit.

Class today was good. Really good. But it hurts too much. To love something with everything you've got. And not have it entirely, to just have a portion of it. It hurts like hell. The dreams of which I'm dying are the best I've ever had. Damn, I should get that tattooed on my forehead.

Everytime I close my eyes, it's like a dark paradise. What if I'm not cut out for this, huh? What if I can't handle all this, did you think of that? What if I'll just end up crumbling into small pieces? I don't have the glue to fix that. To fix me.

This is where God steps in.

I never entertained the possibility that everything might burn. That everything might end up totally fucked up. That I could actually lead myself to the edge of the cliff and not think twice before jumping towards my sad, yet inconsequential, end. I never thought of it as a possibility. Not as vividly as I do now. There it is, standing in front of me, staring me in the eyes. Unabashed. Brutal. And so real.

I want to walk away. Say cheerio and sayonara to everything I know. Just because. I. Am. Scared. I've never been so scared in my life. Why does running away seem like the embodiment of redemption? Where is my will to fight?

That particular will is imprisoned by fear and lifelessness that have taken over.

I need someone on my side. To fight my battles, just for a while. Just until I can stand on my own again. Could that be you, God? Could I ask for your help? Or will you condemn me and my improper request, say it's nothing but pagan poetry?

I don't know what would harm me and what would help me. Maybe no one does. But why does this oblivion tear my up inside?


God, I don't know what to do.

HUOMIO HUOMIO UUSI ULOTTUVUUS HAVAITTU

Oltiin kuin pikkulapsia. Hypeltiin ja leikittiin. Tönittiin ja kaaduttiin. Vedettiin ja nojattiin. Ja laji on Partnering Work.

Puolitoista tuntia pelleilyä sopi tälle perjantaille. Hell, mille päivälle se ei sopisi? Milloin on väärä aika opetella kuuntelemaan toista ihmistä, repiä kädestä, ohjata huoneen poikki, kuunnella omalla kropalla ohjeita?

Hiki virtasi ja läppä lensi. Reidet kutkutteli ja keskusta työskenteli. Lattia otti vastaan ja kaveri antoi tukea. 

Vitun siistiä, ja helvetin hauskaa. Vaikka on hyvin tiedossa, että tanssi on kontaktilaji, useimmilla tunneilla kuitenkin fiilistellään yksin ilman fyysistä kontaktia. Fokus auki, muita varotaan ja kuunnellaan. Don't get me wrong, I fucking love it to bits. Mutta silloin keskittyminen kuitenkin kohdistuu enemmän tai vähemmän omaan napaan.

Nyt yhdessä luomisen meininki nostettiin uudelle tasolle. Frendiä ei välttämättä varottu, vaan testattiin hänen rajoja. Testattiin omia rajoja. Nojattiin toiseen ja yhdessä varottiin kaatumista. Jos kaaduttiin, niin molempien perseet oli lattiassa. Luotettiin sokeasti, tai ainakin siihen pyritään. 

Ups ups sori [enter cliché here], mutta pakko sanoa (tai toistaa, saattanut joskus jo hehkuttaa ihkuttaa keikuttaa tätä ajatusta): opettele tanssia, opettele elämää. Ne eivät ole toisistaan irrallaan olevia asioita. Kaikki sulautuu samaan. Sen minkä oppii elämässä voi soveltaa tanssiin, ja hei hei shocker (!), tanssissa opitut asiat vaikuttavat siihen miten elämäänsä elää. Riskin ottoa, läsnäoloa, itsensä tuntemista, muiden kuuntelua, vaikuttamista ja vaikutetuksi tulemista. Tanssi ja elä, elä ja tanssi. Vitun siistiä, ja helvetin hauskaa.