On and on and on

Kun kaikkien ystävien, kavereiden, puolituttujen ja niiden kaimojen korvat on täytetty monotonisella The Jezabels -ylistyksellä, niin hehkutusta voi huoletta jatkaa blogiin koska kellään ei ole velvollisuutta kuunnella, vaan voi hyvällä omallatunnolla huokaista syvään, sulkea netti-ikkuna, nauraa omahyväisesti ja jatkaa kohti parempaa elämää.

Nyt eniten soi Mace Spray (rakastunut kaikkeen, sanoihinkin vaikken ennen olekaan ollut kova sanoitusihminen), Hurt Me (jo otsikko koukuttaa, ja koukku on jäänyt erittäin pahasti ylähuuleen jumiin ja vetää mukanaan), She's So Hard (ikuisesti ensikosketus bändiin, sen muistaa aina), Peace of Mind (nivoutuu teatterin ihmeellisyyteen), Electric Lover, Easy To Love, Unmarked Helicopters ja helvetti voisin jatkaa listaa loputtomiin asti ja yhtäkkiä huomata käyneeni jokaisen bändin läpi. Miten joku bändi voi kolahtaa niin pahasti, kolkkasi takaapäin ja jäin kujalle makaamaan tajuttomana enkä meinaa herätä pitkään aikaan. Tästä koomasta mä nautin.

Mutta: fucking hell mulla on liikaa tekemistä. Defenssit, pelastakaa, heittäkää velvollisuuksia tomaateilla naamaan! Thanks, mates. Nähdään taas pian!

Perus tilannepäivitys

Miten joulu tunkee itseään jokaisesta raosta naamaan vaikka kovasti yritän sitä vältellä? Tallinnanaukio on taianomaisesti muuntautunut perhe-ystävälliseksi joulukaupungiksi. Jooh, uskottava yritys. Joulujärjestelyt täysin kesken eikä niihin ryhtyminen kauheasti innosta. Ainakin jouluun liittyy opiston jouluesitys. Something to look forward. No glögi on myös ihan kivaa.

Esiintymisasuiksi päätimme jotain tyllimekkoa, helmaa ja liikettä. Taidan puvustaa puolet ryhmästä, sillä vaatekaapista löytyy neljä mustaa tyllimekkoa. Ups. So I have an addiction.

Löysin ihanan lyyrisen jazzin tunnin jolle mun on pakko päästä. Tanssiharrastus on valitettavan kallis, mutta sitten nipistetään jostain muusta. Esimerkiksi mustista mekoista.

Perjantain teatteripalaveri skulasi. Ihanaa olla ohjaajana. Ohjaustiiminä pomotamme ja johdamme hyväntahtoisesti ja tarjoamme kanssatekijöille uskommattoman kokemuksen ja maagisia hetkiä taiteen parissa. Siitä olemme varmoja, faktahan se on.

Käsikirjoituksen lopussa on vielä hiomista. Loppuun tarvitaan voimakasta dialogia. Sen on oltava vivahteikasta, tunnekirjoa läpikäyvää, uskottavaa, dramaattista, vakuuttavaa ja niin, helvetin voimakasta.

No olipas tylsää

otsikko-ongelma

Sittenkin voisin tehdä toisin. Tanssikoreoiden kannalta. Heavysta tulisikin teknisempi (jonnekin ne piquét, chaînét ja fouettet pitää survoa, ihan vaan brassaillakseni) ja lopun koreosta haluaisin saada taas enemmän impromaisemman. Näillä näkymin The Jezabelsin Peace of Mind olisi biisinä, ja sitä olenkin kuunnellut repeatilla lähemmäs sataa kertaa vuorokauden sisällä. Heh. Addiktoidun helposti jostain biisistä, kuuntelen sitä viikon putkeen, enkä onnekseni onnistu soittamaan biisiä puhki itselleni, vaan rakkauteni niin sanotusti syvenee.

I have an idea. Ei laskuja. Kaanoneita, ikään kuin matkisimme liikkeitä toisiltamme (kyseessä siis duetto). Kontaktia. Yhteisiä liikkeitä, yhteen sulamista, toisen kannattelua. Täydellisessä maailmassa liikkeet tulisivat musiikista ja toisesta tanssijasta. Siltä haluaisin saada tämän näyttämään. Yksinkertaista, riisuttua, kaunista. Vai tuleeko tästä tekotaiteellista paskaa? Siellä ne yrittää jotain hienoa mutta krooh me tultiin katsomaan teatteria eikä mitään lagista liikehdintää lavalla? Toisaalta me tehdään tätä teatteria, tietysti myös yleisöä, mutta myös MEITÄ varten. Meidän pitäisi saada tehdä mitä haluamme. Mutta teatteri rajoittaa. Yleisö rajoittaa. Esityksen on oltava yleisölle. Tekijöidenkin on nautittava. Haluan hukkua siihen kaikkeen. Jos se onnistuu, niin luulisi, että se välittyisi yleisölle. Vaikka vain seisoisin 5 minuuttia paikoillani. Kompromissi? Niin kai.

Perjantaina treenataan. Luetaan käsistä (jonka ajattelin tulostaa huomenna koululla, kerta ilmaiseksi saa), hahmotellaan ehkä lopun tanssia. Ja vittu se saatanan tutkielma. Pardon my French mutta siinä riittää duunia, ja tekemistä on muutenkin jo paljon. Kaikki kouluun liittyvä, viimeiset panostukset. Ja tanssiesityskin noin kolmen viikon varoitusajalla. Erittäin kiva (ei sarkasmia vaikka siltä kuulostaisikin), mutta ei se to-do-listaa ja siitä aiheutuvaa stressiä karsi. Kaikki kasaantuu, kaiken listaaminen vaan puuduttaisi ja ahdistaisi, joten jätän sen tekemättä. Mutta perjantaina treenataan. At least we'd better.

I'll always want your peace of mind

I have absolutely and utterly fallen in love with The Jezabels. The band is the soundtrack of my fall. My first contact with the band was through dance class, big surprise there. We started the class with a calm and quiet routine. It was simple, so we could actually focus on the movement, the emotions and the music - She's So Hard by The Jezabels. And I fell in love, and haven't fallen out since. The song stuck on me, and it held on tighter than a baby chimp to it's mother (metaphors are my forte, I know). I've listened to their three EP's, and yes, love. Hurt Me, Mace Spray, Be A Star, you name it.

We are having huge trouble finding the perfect song for the final scene, the final dance in our production whose working title is by the way All Eyes on Us. We've considered at least a dozen songs and not one has been perfect. That's when I started to go through The Jezabels' new album, Prisoner, which I have intentionally not listened to yet, since I'm afraid of not being able to resist the urge to download the entire album although it is something I want to purchase for real, go old school. Peace of Mind paralyzed me. The time stopped, the clock broke, the universe paused, everything froze, and I. Was. Listened. Drowned. Breathed. Stopped. Broke. Paused. Froze.

And now maths is starting a fire under my ass. Sure I have my bohemian artist side to me (of which I'm very proud and, since my blog is built around it, perhaps a bit of art-arrogance lies within me), but I still have duties in the real world. This time, it's extended differential and integral calculus (maths-arrogance is also a possibility).

Eeny, meeny, miny, moe

Jos leikitään etten ikinä vaahdonnut aivojen ja viinan tuhollisesta vaihtokaupasta, sillä jollain tyhjentävällä se pää pitäisi täyttää. Ehkei sen tarvitse olla se kirkas kliseinen täyttötapa, vaan ehkä se voisi olla jotain muuta mistä olen vaahdonnut. Pääni olen ainakin täyttänyt sokealla rakkaudella tanssiin ja teatteriin. Voisin vittu avata silmät todellisuuteen ja tuijottaa realiteettia silmiin ja vielä niidenkin läpi. 

Näyttelijäkö musta muka tulee? Tanssinko tieni tähtiin? Vai kompastunko ränsistyneen yksiön kynnykseen, ja jään sinne lojumaan säilykepurkkien ja UFF:n vaatteiden täyttämään ikuiseen ajattomaan helvettiin yksin yksinäisyydessäni kunnes minut unohdetaan? Tai kunnes ei ole varaa edes säilykkeisiin. 

Tai sitten voisin paukutella akateemista potentiaaliani ja tehdä jotain helvetin fiksua. Mennä oikikseen. Mennä lääkikseen. Mennä psykalle. Mennä lukemaan enkkua. Mennä minne tahansa muualle. 

Yo life, wait up. Just stop for a while, okay? Just stop. This is the moment of truth. Do I really want to take that huge risk? This sudden overwhelming fear has taken over me and I've never been so terrified about my future. The fear will pass, but now, right now, it is fucking real. So just stop and shut the fuck up. I've had enough bullshit from you. There was a time when I gave up anger, but now I'm taking it back, I'm not giving it up just yet. While Fear is threatening me, I want to have Anger on my side. Anger makes me stronger. I will just cuddle up with Anger and live unhappily ever after. Vittu. 

But anger makes my body ache. It makes my mind ache. It makes me ache. It is a temporary relief, but in the long run, no one has the physique for it. 

Stupid gravity trying to pull my head down to the ground. Fuck gravity. Fuck everything. 

Title: Collateral Damage

Look at all the things I've been
All the cities I have seen
I was a soldier, I loved to smile
I drove the tank, I loved each smile
I never had my helmet on
The ambiguity, the fear was gone


And now she lost it all
She's lost in the fall
She's drowning in her dress
She's lost in her mess


I never saw the danger zone
And I didn't want to be unknown
The damage was collateral
The psyche is bilateral

And now she lost it all

She's lost in the fall

She's drowning in her dress

She's lost in her mess

I wanted to be everything

She came along, I had nothing

And now she lost it all

She's lost in the fall

She's drowning in her dress

She's lost in her mess

I've never been the musician. But now I'm poking around, leaving the box and thinking outside it. And I like this view, too. Again, I hear my character talking, whispering the lyrics in my ear. By writing music about my character - or by letting my character write music through me - I'm getting to know her better. 

Then again, my character is taking over my life. She loves attention, she wants to become my priority. Casually. She has something hypnotizing about her. It might be her confidence, or her spontaneity. Whatever the case may be, I have a feeling that I will have to fight for my rights. I still have duties of my own, and usually I'm used to giving them up for others, but now I have to hold on to me.

tämä mies kuuluu parhaaseen a-ryhmään

Hahmosta voi kai tietää kaiken. Mutta itsestään ei, ei edes melkein kaikkea. Se on helppoa hahmon suhteen, luo loogisen tarinan, luo oikean tarinan, ymmärtää historian ja antaa sen näkyä tässä hetkessä. Mutta vaikka tiedän oman tarinani, ymmärän historiani, ja se näkyy tässä hetkessä, niin miksen ymmärrä tästä hetkestä mitään? Hahmolla on tämä hetki, ja sille luodaan historia. Minulla on historia, ja sille luodaan tämä hetki. Tai itse luon.

Oon aina kuvitellut, etten koe ramppikuumetta. Rakastan sitä kun pidän puhetta ja kaikki katsovat minua minua minua. Rakastan sitä kun tanssimaikka pyytää minua sooloon, minua minua minua. Rakastan sitä kun seison lavalla ja pidän monologia ja keskipiste olen minä minä minä. Mutta kun en esiinny, ja pitäisi näyttää oma itsensä jollekin, niin helvetti mähän pompin koloon piiloon nopeammin kuin henkensä edestä juokseva jänö. Nostan muurit, vajoan uppohiekkaan, piiloudun verhon taake ja lätkäisen vittuilevan jääräpäisen vartijan ulkopuolelle varmistamaan ettei kukaan yritä tulla lähemmäs. Kaikki vihaa sitä vartijaa, mutta mä taidan ehkä salaisesti olla vähän rakastunut siihen. Vaikkei siinä järkeä ole. "Hyvä, näytä niille että me ollaan vitun vahvoja. Pfft, we sure showed them. Suckers..." Oih ollaan me hyvä tiimi.

Se vartija ei tee musta ujoa. Ujo on eri asia. Tykkään höpöttää ärsyyntymiispisteeseen puolitutuille, ja kolme neljäsosaa tuntemattomille. Aivastan luokan hiljennyksiin. En huudata olemassaoloani (koska voi saatana itsensä korostaminen saa hermot ankeaan pussiin valmisraasteeksi (blogin pitäminen ei liity egoiluun)), mutta en vajoa perimmäisestä nurkasta läpi.

Mutta taidan kuitenkin olla pahemmanluokan ramppikuumeilija. Olettaen tietysti että arjen tiukat paikat ovat esitystä ja roolissa pyöriminen on todellisuutta. 

Ehkä se on kaikkea

Joskus luovuus ja inspiraatio iskee suoraan vatsaan ja jää hetkeksi asumaan. Sormet vain leijailivat pianon koskettimien päällä, ja yhtäkkiä oli sointukierto. Ja sitten päähän iski melodia, ja sitten sanatkin vain muodostuivat. En tainnut olla täysin oma itseni, sillä sanat ovat diplomihahmoni sanoja, eivät minun. Vielä seuraavanakin päivänä biisi tuntuu oikealta, se kuulostaa hyvältä, ja sitä on ihana laulaa. Ja se on oikeastaan aika vitun hieno.

The Gun

Hey, my love, am I finally free?
Is that still you standing next to me?
Please, see the world, travel beyond the sea
Please, pull the trigger and leave me be

Why Can't I try To fly To the sky

Hey, I san't keep up with you
Unlike you I have gone cuckoo
Please, leave me witht he birds at the zoo
Leave, my love, you have things to do

And I Will try My love, don't cry My love, don't you cry

Hey, my love, just let me go
Please, my love, no one needs to know

Sanat ovat yhtä hahmoni kanssa. Olin taas vain välineenä, jotta hahmoni pääsi puhumaan, pääsi laulamaan, pääsi hetkeksi elämään. Usein välineenä olemista taidetaan pitää huonona. Hyväksikäyttöä!Alistumista!Ovimatto!Tossun alla! Mutta tällaisessa tapauksessa se eri asia. Joskus se on hyvä, joskus se on helpotus, joskus se on kuin hengittäisi puhtainta ilmaa, kuin joisi raikkainta vettä, kuin nukkuisi pehmeimmällä sängyllä, joskus se on parempi.

Ja tänään uusi sointukierto puskee läpi. Uusi melodia, kohta uudet sanat. Voi vittujen syksy minkälaiseen taiteilijuuteen olen itseni sotkemassa. Onko se feikkiä, onko se noloa, onko se naurettavaa, onko se ihailtavaa, onko se ylimielistä, onko se typerää, onko se kaunista, onko se hölmöä, onko se merkityksetöntä. Vitun sama. Nyt olen Taidehörhö (huom. isolla T:llä) kaikkine adjektiivineen.

pieninkin ympyrä sulkeutui

Mun masennusruoka on ehkä maailman masentavinta: avokadosalaattia ja jälkiruoaksi jugurttia marjojen kanssa (kun kerrankin vahingossa oli varaa - eli muiden rahoja hyödyntäen - muuhunkin kuin euroshoppermihintahansa). Missä vitussa meni pieleen? Eikö tarkoitus ole pumpata itsensä poksahtamispisteeseen asti tai kunnes pizzat, juustonaksut ja salmiakkisuklaat tursuaa korvista ulos. Mutta ei, pitäisi vielä lähteä lenkille ja nukkumaan ajoissa. Silloin viimeistään kaikki olisi pilalla.

Ja asiaan. Luulen että mokailen tanssissa vähän liian vähän. Vaikka olenkin usein eturivin hikke ja tänäänkin oli naama kiinni peilissä, niin teknisesti parantamisen varaa riittää. Ainahan sitä riittää, mutta perusasioita pitäisi vaan jaksaa hioa ja hioa ja hioa. Emotionaalisesti pärjään, heittäytyä osaan ja siinä olen helvetin hyvä. Ja sillon tekniikka lentää kädet auki kohti helvettiä ja jään lavalle fiilisteni kanssa. Tai oikeastaan olen vain tunteitteni väline, ei mua muuhun tarvita. Onneksi ainoa tapa ilmaista itseään ei ole täydellisellä kolmoispirskalla, luonnottomalla grand jetellä, tai yliojentuvalla spagaatilla, sillä silloin voisin heittää hyvästit tanssisaleille ja polttaa treenivaatteet - eli puolet vaatekaapin sisällöstä. Luotan intensiteettiin. Nykyinen biisimme on hidas, ja koreo ei ole teknisesti järjettömän haastava - mikä tekee kaikesta vaikeampaa. Nyt ei keskitytä keskivartalon hulluun kannatukseen, nopeaan rytmiin ja vaivoin perässä pysyviin jalkoihin ja ympärillä huitoviin käsiin. Nyt keskitytään rangan pehmeyteen, kiertoon, ja. Niin, itku oli lähellä kun pääsi vetämään kunnolla. Kun on yhtä liikkeiden ja musiikin kanssa. Se on helvetin hienoa. Tanssi on se hetki, kun elää itseään varten. Kun keskittyy vain itseensä, unohtaa vaikeat ihmissuhteet ja kohtalon tuomat kriisit ja löytää itsestään kaiken sen potentiaalin elämään jota ei jostain kumman syystä hyödynnä maksimiinsa tanssisalin ulkopuolella.

Ja sitten mutista pitäisi päästä eroon, ja mun täytyisi vaan saada ensimmäinen koreo valmiiksi. Rakastan sarjojen tekemistä, musiikin vivahteiden pohtimista, pimeässä makaamista ja ideoimista, sohvan ja muiden arkisten esteiden yli hyppimistä ja niihin itsensä telomista. Syytän syksyn pimeyttä ja sen tuomaa ankeutta. Se imee voimia ja vittuilee kaikille. Ja olen liian altis ympäristön vaikutteille. Ja liian vitun kiltti.

Onneksi osaan kuitenkin myös vihata. Mutta vihaaminen on pitkän päälle törkeän raskasta. Ja sitten kun ei jaksa enää vihana, tarvitsee taas masennusruokaa.

jotain ihan muuta

Välillä se on vaan sitä, että on paljon tehtävää, aikaa sitä varten, motivaatiotakin mutta energia on hypännyt ulos ikkunasta keskisormet pystyssä. Joo kiva jätä vain. Toiseksi viimeisen koeviikon alkaessa loikoilen kotona peiton alle piiloutuneena psykan kirjan ahdistavan tuijotuksen uhrina. Lattia on vaihteeksi täynnä vaatteita, jotka pitäisi varmaankin hajun ja pikaisen vilkaisun perusteella jakaa puhtaisiin, siedettäviin ja ihan vaan puhtaasti likaisiin. Tanssikoreografiat odottavat tekijäänsä ja eilisestä Pina-kokemuksesta sai toki inspiraatiota alkaa itsekin heilua ja hukkua musiikkiin ja tuntea vittu enemmän kuin kukaan koskaan ikinä. Mutta joskus peiton alla on vain mukavampaa. Am I right or am I right.

Ja viikonloppu lähestyy ja rellestäminen alkakoon. Mitä sitten jos on värväytynyt luonteenomaisen kiltteyden alistamana vahtimaan jotain lapsia. Ai niin, rellestäminen odottakoon. Vaikka toisaalta baareilu, bilettäminen ja muut synonyymit monotonisen aivottomalle ja päämäärättömälle jäykälle kännäykselle ovat alkaneet kyllästyttää. Ei sillä ettäkö etanoli olisi menettänyt tatuoidun paikkansa sydämessä, mutta pinnalliset pointittomat sisällöltään tyhjät olevat jäykät alkoholistitoukat saavat pohtimaan vittuuntuneeksi ryhtimistä. Murskatut turkinpippurit viroviinan joukossa hyvässä seurassa perjantain kunniaksi on tosin täysin eri asia. Am I right of am I right.

Onko baskeri kallellaan, mitä, mitä?

16.1 on jo ihan kulman takana. Esityspäivä on käytännössä jo huomenna. Ja meille tulee vitunmoinen kiire. So far meillä on käsis valmiina. Eikä sekään vielä ole ääni- ja valomiehille sopivassa muodossa (eikä me tiedetä valoista mitään muuta kuin "tähän me haluttais sellaset ambulanssivalot onnistuisko sellanen jooko pliide??"). Näyttelemisen, koreografian luomisen ja tanssimisen lisäksi olen toinen käsikirjoittajista ja ohjaajista. Onneksi tunnen käsistiimin (eli samalla lähes koko diplomityötiimin) toisen puolen joskus jopa paremmin kuin itseni, eikä meillä ole kynnystä heittää absurdeja ajatuksia ilmaan tai sanoa jos jokin tai joku kusee. Olemme sekä kironneet että siunanneet itsemme kaikella tällä työmäärällä. 


Diplomityö edellyttää tiettyä määrää teatteri- ja/tai ilmaisutaidon kurssia ja hups hups meiltä puuttuu yksi. Onneksemme saimme sovittua ihan vain meille räätälöidystä kurssista, mutta työlastiahan se lisää. Paljon. Helvetin paljon. Luemme teatterikirjallisuuden kulmakiviä, ja kirjoitamme niistä piiiiitkän tutkielman, ja deadline on vielä tämän vuoden puolella. Shit. 


Rakastan kuitenkin sitä boheemia fiilistä, kun istuu täyteen pakatussa metrossa kaulahuiviin kietoutuneena hiukset löysästi letitettynä 70-luvulta peräisin oleva kirjastosta lainattu Nykyteatterin juuret kädessä ja kuulokkeet korvilla. Hah, muahan voisi jopa luulla taiteiliaksi.

kind of like the blue man group

I got an idea. For Heavy in Your Arms. What if I used a huge blue tube scarf in the choreography? I was wearing one today and I started wondering whether it might be right for the routine. The material of the scarf is fairly delicate, and elastic, so I just keep getting this image in my head of that fabric pulled across a face - the audience being able to see through the scarf, see the shapes. Strong hands trying to come though the fabric. Now that's pain. It just might be perfect.

It isn't usual, but unusual and weird doesn't mean bad. It can mean ugly. It can mean distressing and agonizing. Luckily that's just what I want.

That fabric pressed against a face - well, my face - creates an illusion. To me it symbolizes not being able to breath, not having enough oxygen. And it's simple. Simplicity goes well with the whole production.

I won't choreograph the scarf in for the entire routine. And besides, I already have started the choreography. I will add it in in the middle, towards the end, as a crescendo I suppose. I'm really starting to like this idea.

Tiedän mitä toivoa joululahjaksi

Urheiluhierojan äärisadismista huolimatta niska naksuu entiseen tapaansa, ja selän muljahtelevat solmut muistuttavat läsnöolostaan tutulla tavalla. Olisi edes se peloteltu katujyrän alle jäänyt olo sen möyhinnän jäljiltä. En toisaalta väitä, etteikö hieronnassa käynti olisi harvinaista luksusta - terveen masokismin omaavana kipupisteiden paikantaminen on harvinaisen rentouttavaa. Vaikka hengittämiseen pitikin välillä keskittyä. Kipu on hyvästä, merkki siitä että me eletään. Ja oikeastaan, olen valmis tuntemaan itseni vieläkin eloisammaksi.

Kiitti näist

Teatterissa ei voi olla mitään niin monimutkaista kuin oikeassa elämässä. We live in the real world ja täällä joutuu alentumaan lapsellisiin mykkäkouluihin ja sosiaalisiin peleihin, jos haluaa säilyttää edes hitusen verran itsekunnioitusta. Käsikirjoitettujen hahmojen kohtalo on ennalta päätetty, ja oli se sitten oikedenmukainen tai ei, niin se on mitä on. Kaikelle on syynsä. Mutta tässä helvetinmoisessa konfliktien täyttämässä draamapesäkkeessä on jatkuvasti leikattava liaaneja viidakkoveitsellä päästäkseen eteenpäin elämässä. Ehkä mun pitäisi nousta sen viidakon yläpuolelle ja jättää apinat keskenään tappelemaan sademetsään. Mutta mulla on yhtälailla oikeus olla typerän lapsellinen, itsepäinen ja itsepintainen. Make sence? No? Good. Oikeassa elämässä kaikilla on samanlaiset oikeudet ja lallallaa mutta mä haluan jo unohtua teatteriin. Haluan jo haistattaa apinoille paskan ja kellua rajattomassa ja surrealistisessa taiteen maailmassa. Ihan sama onko se todellisuutta vai ei.

Huomenna varmasti söisin kaikki nämä sanat ja oksentaisin ne uudessa kauniimmassa järjestyksessä, mutta sitä mietitään huomenna. Tänään tunnetaan. 

Ja teatterissa tunnetaan aina. Tanssissa tunnetaan aina. Oikeassa elämässä tunnetaan aina joskus harvoin silloin tällöin. 

Unohdinko lisätä punaisen langan, vai onko näkymätön vain minulle. Vai oikeuttaako blogi langattomuuteen, mitä hittoa blogi edes tarkoittaa.

Fridays

I could live purely for Fridays. Giving everything you have, carving yourself empty, living the moment. Carpe fucking diem. On a Friday that's what I focus on. In my Friday's class, there's no time like the present. I've found a new love in lyrical jazz. My teacher (the best teacher I have ever had in anything I've ever done. Hands down, the absolute best) hasn't done lyrical jazz with us earlier, but now we're taking a whole new approach. The floor is becoming my best friend.

And ironically, that's what worries me. In the theater production I'm working on - the one I basically have my blog based on - I can't go around hugging the floor and finding comfort in it whenever I feel like it since the stage isn't elevated and, hey, the audience wouldn't be able to see shit. I guess vertical is the way to go. yay. Well, I'll think of it as an extra challenge.

I'm not too sure whether to start planning the finale routine when the first one isn't even finished. Sia's My Love will probably end up being the song in the end, and I'm thinking lyrical as the genre of my choreograph (...vertical lyrical. No, I'm not bitter). Unlike the first dance, this will partly be a duette. Unlike the first dance, this will be about letting go. So listen up audience, if you're planning on shedding a tear, this is probably the time to hold on to your hankies. No pressure on the choreographer.

hah, feel the pain

Heavy in Your Arms on repeat. Over and over again. In the subway, while walking home, before dance classes, between lessons. What obsession who me this don't think so. I want to get into the song. I've already started with the choreography. This will be the first dance out of the two routines in the production. It's all about pain, pain, pain, confusion, desperation, fear. Oh, and pain. The whole point of this is piece is to let the audience know what's going inside my character's head. I'll have a table as a prop. Oh, and i definitely want to crawl in the audience - in their feet, their laps. The more they hate and fear it, the more I love it. Pain isn't something that has boundaries - even the stage cannot own pain.

However, before being able to wrap my hands around the ankles of an audience member, I'll just have to practice in my living room - and hug legs of chairs and bump into the couch while attempting expressing pain through movement. Smooth

Ei koskaan yksin

Katson ympärilleni ja näen muita, näen hahmoja, näen omat hahmoni. 


Katkeroitunut mummo musikaaliproggiksesta kyylää minua kauempaa, vasemmasta takaviistosta, mulkoilee, nenä niin nyrpistyneenä että tuskin koskaan enää palautuu ennälleen, katsoo päästä varpaisiin, puhisee turhautuneena, selkä kumarassa. Kukkaprintti hameessa, sama teema jatkuu kauluspaidassa. Ruskea rupsahtanut neule päällä. Harmaat hiukset. Surullisen ilkeä tapaus. What are we living for?


Korkokenkien kolina lähestyy. Päättäväiset määrätietoiset askeleet kulkevat ohitseni vasemmalta oikealta. Jalat eivät juurikaan nouse maasta hänen askeltaessa hitaasti eteenpäin. Rikkinäiset verkkosukkikset, tyllihame, musta ihonmyötäinen pitsipaita, isot kiharat hiukset. Kirkkaan punainen huulipuna ja tummat silmämeikit levinneet pitkin kasvoja. Katseesta näkee surun, kivun, tuskan ja epätoivon, varsinkin epätoivon, verhottuna viettelevyyteen, intohimoon, flirttiin, ja itsevarmuuteen. Moulin Rougen El Tango de Roxanne on ehkä rakkain tanssimuistoni. Prostituutti, huora. Inside my heart is breaking, my make-up may be flaking. But my smile still stays on. 


Ja nyt näen uuden hahmoni. Itsemurhaan päätyvän nuoren opiskelijatytön. Helvetin vahva persoona, istuu tuolissa väärinpäin, nojaa käsillään selkänojaan, polttaa tupakkaa. Kovaääninen, itsevarma, kiroileva, päänsä täyteen juova. Vain yksi aito ystävä riittää, silti kaveriporukan keskipiste. Ne jotka eivät tunne pitävät häntä ärsyttävänä, itsekeskeisenä ja ajattelemattomana idioottina. Tai pitivät vielä ennen kun hän jymähti neljän seinän ja mielen sairauden sisään. Mutta sairaus on häpeä, se on vihan kohde, se on murhaaja. Jos maailmasta lähdetään, niin lähdetään vittu kunnialla ja näyttävyydellä. The show must go on, eh? 


Eihän tarvitsekaan pelätä samaistuvansa liikaa omaan hahmoon. Ei tarvitse samaistua ollenkaan. Täytyykin vain olla.

hahmo vs. minä

Kuinka paljon hahmoon kuuluu samaistua? Kuinka paljon siihen saa samaistua? Kuinka paljon siihen uskaltaa samaistua? Entä jos musta tulee mun hahmo? Entä jos mun oma persoona väistyy mun hahmon sairauden tieltä? Voiko olla menettämättä omaa persoonaa ja samalla olla joku muu? Eivät ne samanaikaisesti ole mun sisällä. Sillon kun näyttelen, 'minä' ei saa olla läsnä - eikä edes voisi. Ehkä näyttelijät ovat vähemmän aikaa omia itsejään kuin muut ihmiset. Koska he eivät ole aina omia persooniaan, omia ajatuksiaan, omia pelkojaan, omia toiveitaan. Me olemme välillä muita ihmisiä, jolloin omat ajatukset odottavat backstagella. Ei kai se voi jäädä sinne? Ei kai oma sielu voi jäädä kehosta ulkopuolelle silloin kun hahmo poistuu? Kun esirippu laskeutuu ja kumarretaan? Tanssin kautta tiedän, että esityksen jälkeen, treenienkin jälkeen, hetken ajan on tyhjä. Se on se hetki kun oma persoona etsii tietään takaisin silmien, korvien ja sieraimien kautta, kun musiikin ja liikkeen tuoma hahmo poistuu. Hetken ajan on tyhjä, mutta täynnä toiseen hahmoon eläytymiseen liittyviä tunteita – se on aika helvetisti tunteita.

This time all eyes on me

A story about friendship, about sorrow, acceptance, pain, beauty, faith, trust, the vagueness of reality. It will be beautiful, it will be ugly, it will shock and it will rock. All we have is the moment. The audience will have purely the one moment we show them, and they can cuddle up in it, or they can stare at it from across the room with horror in their eyes.

The first scene, my baby, will be the mood setter. Simplicity. One chair, one person. Lights. One bath tub, another person. The very scene that began everything. The whole process of thinking, planning, brainstorming. For me, the first scene summarizes beauty, simplicity, authenticity, pain, hardship. Excruciating beauty.

Excitement, and fear. The ideas we have are great. In fact, they are more than great, more like overwhelmingly mind-boggling. The execution has to be as good, it cannot ruin the beauty of the ideas we have. We have to act well, we have to know our characters, we have to become our characters.

And the dance routines. They have to be perfect. Not perfect in the commonly known way, perfect in my way. And I want it my way.