Day of Dance

Happy merry super extraordinary International Day of Dance yeah whoppee. We had a very cool jam session yesterday to celebrate the existance of dance (with a live dj I might add, hence 'very cool'). A few unfinished routines and solos, a lot of jamming around, chilling to awesome music and hanging out with great people - that adds up to a happy merry super extraordinary way to share the love for dance.

When you get in the flow. When you let yourself go. When the music moves from your head to your toe. You just feel happy, fo sho.

Catch Me

Four to the floor
Was the answer
Me on my knees
Like a dancer
Heartbreaker, you match me

Kaukainen maa

Se kipu, tuska, paha olo ja toivottomuus, joka täytti mun teatteridiplomihahmon jokaisen ajatuksen, tuntuu niin kaukaiselta. Tuntuu kun siitä olisi ikuisuus. Siitä kun seisoin lavalla ja kerroin tarinaa masennuksesta. Itkin ja itketin. Vaikkei siitä ole kuin muutama kuukausi.

Eksyin lukemaan tekstejä joita kirjoitin tehdessäni roolityötä. Tiirailen niitä sanoja kiikareilla ja kaukoputkilla. Melkein muistan miltä ne tuntuivat. Melkein. Kuitenkaan en enää ymmärrä täysin. En enää osaisi kirjoittaa samalla tavalla. Tuntea samalla tavalla.

Miten se kaikki on voinut kadota niin nopeasti? Miten kaikki se kipu on voinut unohtua? Kaikki menetetyt unelmat, toteuttamattomat suunnitelmat, piilotetut tunteet ja riittämättömyyden sietämätön tuska. Kaikki se, jonka tunsin niin hyvin. Going going gone.

Why Stop Now

I'm addicted to slow motion movement. It's ridiculous, really. I saw this dance video where the dancers started off with doing impro in slow continuous movement, and, quite frankly, it just looked so cool. Slow motion movement. I find myself going up the stairs in slow motion impro. It's okay to get caught up in something every now and then. Healthy, even. Ex tempore enthusiasm ftw!

Unlike I expected, I could get up this morning even though I "danced my ass off" yesterday. Consequently my ass aches like fuck. Alas, assache and slow motion impro aren't the least painful combination in the world. But who wouldn't like a little healthy pain, right? Healthy pain is probably the most bitchy thing to complain about. "Ooh, I've been working out so much lately. Ooh, my muscles hurt. Ooh, why do I train so much. Ooh, when will I learn that enough is enough. Ooh, at least my body will look smashing. Ooh, I hope you are immensely jealous of me and my perfection." Ooh, my deepest appologies. I guess I should be saying that I love dancing and myself and I'm arrogantly proud of it.

Sairaan noloa

Helvetti nyt alkoi vituttaa. Miksi saatanassa kirjoitan blogia? Mun mielestä se on usein jopa noloa. Itsensäpaljastamista. Enkä tee sitäkään. Nimenomaan piiloudun blogin taakse. Öö miksi? Mitä helvetin järkeä on kirjoittaa epämääräisesti epämääräisistä asioista? Ja miten vitussa olen onnistunut ylläpitämään tätä häpeää? Kerta pidän tätä niin helvetin nolona, niin miksi jatkan? Nolona itseni kohdalla. Muut saavat vapaasti kirjoittaa blogejaan, ja mikäli he ovat siinä messissä niin hienoa. Noloa se on silloin, kun tuntuu ettei itse olen mukana ollenkaan.

En muutenkaan anna itsestäni mitään. Höpisen asioista, jotka toki merkitsevät vitusti, mutta ne ovat hetkellisiä tuumia. Eivät useinkaan syviä sanoja. Ei niillä ole jatkumoa. Ei niillä ole päämäärää. Tai no, ainakaan en uskalla puhua niistä.

Kun tiedän että on olemassa tanssi, en halua tyytyä muuhun, kuten matikkaan. Joo, olen siinä hyvä vaikken edes yrittäisi. En halua joutua tyytyä matikkaan, kun tiedän että on tanssi. Pelkään että olisin katkera koko lopun ikäni. Yrittäisin sopeutua, yrittäisin rakastaa sitä, yrittäisin jatkaa tanssia harrastuksena, yrittäisin vitun kovasti. Mutta entä jos se ei riitä? Entä jos olisin katkera lopun elämäni. Siitä että unelma ei ottanut tuulta alleen. Miten vitussa voisin elää niin?

Haluaisin lopettaa tämän koko paskan kirjoittamisen. Ehkä vaan pitäisi. En pakenisi mitään, en tuottaisi pettymystä. Ei se haittaisi. Miksen siis lopeta? Aina sitä voi yrittää. Toisaalta, pelko on yhä läsnä, ja tahtomattanikin haen keinoja piilottaa sitä. Ehkä tämä on se keino. Ja välillä uskallan sanoa jotain, mikä oikeasti ahdistaa. Muuten löpisen jotain aivan muuta. Haluaisin sanoa, että "palataan asiaan kesäkuussa". Silloin tietäisin, sainko jalan oven väliin.

Välillä en meinaa kestää tätä piinaavaa kevättä. Samalla pelkään että heitän kaiken hukkaan, enkä pysty elämään yhtä paljon tässä hetkessä kuin olisi syytä - tai kuin oikeasti haluaisin. Haluan vain pois epätietoisuudesta. Pois välimaastosta. Pois välitilasta. Haluan päästä siihen kun olen jotakin.

Ps. Luin vanhoja nolaustekstejäni ja huomasin kirjoitusvirheiden tiiviin rytmin. Sori, en jaksa välittää

Syljen

Vittu räppi on jees. En tiedä onko tää joku kevään tuoma asenneviba, mutta räppi tuntuu entistä omammalta jutulta (omimmalta? omemmalta? vitun sama). Viime vuoden aikana on tullut luukutettua sekä suomiriimejä että rap musik på engelska, mut helvetti nyt se kolahtaa big time.

Treeneissä vedettiin yhtä vanhempaa sarjaa uuteen musaan. Biisinä meillä on ennen ollut Finkiä mutta tänään vedettiin sitä helvetin makeeseen in your face -asenne räppiin ja ei vittu oli siistiä. Jengi bailas ihan kybällä salin laidoilla omaa vuoroa odottaessa, eikä edes millään läpällä. Onhan se perus sellanen "meidän tunneilla on aina kivaa kaikilla on kiva fiilis ja kaikki on kivasti messissä". Porukka oikeesti fiilas musaa, nautti muiden katsomisesta, ja omasta vetämisestä. Sarjaan tuli niin uusia ulottuvuuksia kun musa vaihdettiin. Alkuun sure, oli se hämmentävää: sitä on tottunut siihen, että lattialla fiilaillaan kaikessa tyyneydessä ja yritetään olla liikuttumasta liikumattomaan tilaan. Uusi biisi, ja vielä ihan vastakohtanen edelliseen, toi kuitenkin niin paljon uutta vanhaan tuttuun selkäytimeen tatuoituun sarjaan.

Sitten kuuntelin Ghostpoetia kotimatkan. Räppi ja minä, Us Against Whatever Ever