Nyt on kenraalitkin vedetty juhlitun perjantain jälkeisenä lauantaina. Onneksi tanssi antaa anteeksi tunkkaisen olon joka kulkee vatsasta kurkkun ja välillä yrittää tunkeutua ulos. Lavalla se unohtuu. Mutta bussi ystävällisyydessään muistuttaa taas. Useammastakin syystä siis olisi toivonut lisää lava-aikaa. Keskittyminen menee perjantain mörköjen sijasta treenaukseen, ja lavaan olisi kiva saada parempi tuntuma. Kun ryhmän kanssa harjoiteltiin aulassa niin tylleillämme olisimme voineet lakaista koko lattian siinä liuskellessamme, mutta tavalla kun yritti tönäistä itseään lattiaa pitkin taaksepäin tai piruetteilla niin johan se saatanan kumimatto kinnasi vastaan lähettäen äkillisiä voimasanoja tanssijoiden suusta yleiseen tietoon. Tai no minä kirosin maton ääneen, mutten ilman vertaistukea.
Maton lisäksi kulissien verhot aiheuttavat jännityksen kipinän joka sekin saattaa matkata vatsasta kurkun kautta ulos. Koreorafiassa minun on matkattava lavan vasemmasta laidasta (minun oma alueeni, sitä minä hallitsen) oikeaan chaînes-pirueteilla. Niitä tullee päälle kymmenen vasemmalle puolelle (se huonompi puoli siis) ja jotenkin pitäisi tähdätä erittäin kapeaan koloon kulisseihin lyhyessä ajassa. Spotin pitää olla tarkka koska kulisseissa ehdin seistä ehkä seitsemäsosan sekuntia ennekuin juoksen takaisin lavalla.
Ei ole parempaa egoa pönkittävämpää valitusta kuin tämä. Se että ripset ottavat ärsyttävästi kaikkiin aurinkolaseihin kiinni ja että vanhat housut raivostuttavasti putoilevat jatkuvasti on toki myös oivia aiheita, mutta tanssi nousee yläpuolelle. Voi minua raukkaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti