kuka ei kuulu joukkoon ai niin se olen minä

Kävi niin, että ulkomaailma livahti tanssimaailmaan. Kävi niin, että enää en voinut pitää kaikkea sisällä. Kävi niin, että romahdin lattialle itkien. Kävi niin, etten kuollut siihen.

Ulkomaailma on paha ja kylmä. Tai ehkä se on kaunis ja ihana, mutta minulle siellä ei ole kauniin ihanaa koloa. Ei paikkaa. Ei kotia. Ei onnea tai iloa. Ei tänään.

Myönnetään että alati pimenevällä miljööllä on omat erikoiset masennuksen aineisosat näpeissään, mutta varmasti niistäkin herkuista huolimatta olisin yhtä eksyksissä kuin olen nyt. Onneton, surullinen, tyhjä. Vihaan nähdä itseni sellaisena. Energittömänä, päämäärättömänä, tylsistyneenä, välinpitämättömänä.

Sitä on ulkomaailma teettänyt. Sen kohteeksi olen joutunut. Yet, turvapaikkani, my very own safe haven, on ollut tanssisali. Läsnä on ollut minä. Ihanat tanssijat. Meidän yhteinen todellisuutemme. Kauniit rajut huvittavat haikeat onnelliset hetkemme.

However.

Kävi niin, että ulkomaailma livahti tanssimaailmaan. Ne asiat, joiden kanssa kamppailee arjessa, eivät jääneetkään kaduille pölyjen sekaan pyörimään. Ne tulivat mukaan. Ne tunkeutuivat sisään juuri sillä hetkellä, kun vartijat olivat tauolla. Kun suojaus petti, ne olivat valmiina.

Kävi niin, että enää en voinut pitää kaikkea sisällä. Tunkeutujia oli liikaa, ne olivat liian aitoja ja liian pelottavia. Liian tuttuja. Jos vain tanssi olisikin julkisivun ylläpitämistä. Mutta se on jotain muuta. Lähempänä elämää. Lähempänä sielua. Lähempänä ruumista. Lähempänä ihmistä. Niin lähellä että siltä ei voi piiloutua. Jos tunkeutuja pääsee tanssiin, niin yeah. Se vasta onkin jotain.

Kävi niin, että romahdin lattialle itkien. Kenen kanssa tanssit, missä tanssit, miksi tanssit, miten tanssit. Kysymyksiä, jotka tuntuvat kivuliailta silloin kun kivulle on aihetta. Silloin kun kaikki ei olekaan hyvin. Silloin kun onkin paha olla.

Kävi niin, etten kuollut siihen. Kävi niin, että sain tukea. Kävi niin, että sain olla ja tuntea pahoja ja vaikeita tunteita. Kävi niin, että olikin sallittua olla sitä mitä on. Kävi niin, että vaikka harvoin on niin käsittämättömän paska olo, niin se kaikki antoi minulle jotain. Kävi niin, että ymmärsin että mitä sitten.

Lähitulevaisuus on täynnä muutoksia. Isoja pieniä tyhmiä viisaita kivuliaita helpottavia. Kohti parempaa elämää. Sellaista elämää, joka näyttää minulta.

Jumal(a)auta

Mikä vittu on matriisi? Miten se muodostuu ja mitä se kertoo ja miksi se on olemassa? Mikä vittu on aliavaruus? Mitkä tai ketkä sen virittävät ja miksi sen pitäisi kiinnostaa?

Viikonloppu on mennyt tehden ei mitään. Vaikka tiedostan eteisen nurkkakaapin valloittaneen likapyykkitapauksen, aivot eivät lähetä kropalle pesukoneenkäyttöohjeita. Ne kuuluisat kolme pistettä (as in ...) ovat pariutuneet mun harmaiden aivosolujen kanssa, eikä päähän muuta mahdukaan. Kohta ne saa lapsia ja kun se tapahtuu, älykkyysosamäärä ja kärsivällisyys romahtavat. Mulla on siis yhdeksän kuukautta aikaa tehdä jotain pelastaakseni itseni.

Taidan sittenkin vihata matikkaa. En ymmärrä sitä enkä halua tai jaksa yrittää ymmärtää. Otin riskin ja päätin kokeilla opiskelumaailmaa ja nähtävästi se puraisi palan perseestä. Tai sitten se on "asennekysymys". Vittu niin, muutan itseni rakastamaan matriisejä ja aliavaruuksia. Rakkautta ensisilmäyksellä, baby! Siten mun ei tarvitse tietää sisältöä, kunhan vaan rakastun. Love is blind. Thank God, 'cause maths is ugly as fuck.

Impro all the way

A 10-minute song has never seemed as short as today. We did partnering impro in contemporary class. To melt to the floor and let someone give you their weight. So simple. Receive impulses, and be amazed of what your body is capable of. Give impulses and and be the eyes for someone who blindly trusts you. Take care of someone while they dance. Be taken care of while you dance.
You cannot do impro and not realize something new every single time.

We should impro through life a little more. Sure, sometimes having a routine, a choreography if you will, is, not only necessary, but calming and soothing. It's nice to have something to rely on. But try swinging it for a change.

It's paying close attention to your environment. It's reacting to things that happen around you. It's showing how you feel. Doing what you feel like doing. Trying things you haven't tried before. Stepping out of your comfort zone. Taking chances. Letting yourself breathe and finding your limits, and pushing your way through them. It's only then when you realize who you are and who you can be. When you don't have boundaries holding you back - hell, you can be anything.


Even if it lasts for just one song.

I think it's time I started believing in God

For a minute, I actually hoped I never would have been introduced to the art of - ooooh, wait for it - dance. Precious dance. Then came the minute after the first one, and I wanted to quit.

Class today was good. Really good. But it hurts too much. To love something with everything you've got. And not have it entirely, to just have a portion of it. It hurts like hell. The dreams of which I'm dying are the best I've ever had. Damn, I should get that tattooed on my forehead.

Everytime I close my eyes, it's like a dark paradise. What if I'm not cut out for this, huh? What if I can't handle all this, did you think of that? What if I'll just end up crumbling into small pieces? I don't have the glue to fix that. To fix me.

This is where God steps in.

I never entertained the possibility that everything might burn. That everything might end up totally fucked up. That I could actually lead myself to the edge of the cliff and not think twice before jumping towards my sad, yet inconsequential, end. I never thought of it as a possibility. Not as vividly as I do now. There it is, standing in front of me, staring me in the eyes. Unabashed. Brutal. And so real.

I want to walk away. Say cheerio and sayonara to everything I know. Just because. I. Am. Scared. I've never been so scared in my life. Why does running away seem like the embodiment of redemption? Where is my will to fight?

That particular will is imprisoned by fear and lifelessness that have taken over.

I need someone on my side. To fight my battles, just for a while. Just until I can stand on my own again. Could that be you, God? Could I ask for your help? Or will you condemn me and my improper request, say it's nothing but pagan poetry?

I don't know what would harm me and what would help me. Maybe no one does. But why does this oblivion tear my up inside?


God, I don't know what to do.

HUOMIO HUOMIO UUSI ULOTTUVUUS HAVAITTU

Oltiin kuin pikkulapsia. Hypeltiin ja leikittiin. Tönittiin ja kaaduttiin. Vedettiin ja nojattiin. Ja laji on Partnering Work.

Puolitoista tuntia pelleilyä sopi tälle perjantaille. Hell, mille päivälle se ei sopisi? Milloin on väärä aika opetella kuuntelemaan toista ihmistä, repiä kädestä, ohjata huoneen poikki, kuunnella omalla kropalla ohjeita?

Hiki virtasi ja läppä lensi. Reidet kutkutteli ja keskusta työskenteli. Lattia otti vastaan ja kaveri antoi tukea. 

Vitun siistiä, ja helvetin hauskaa. Vaikka on hyvin tiedossa, että tanssi on kontaktilaji, useimmilla tunneilla kuitenkin fiilistellään yksin ilman fyysistä kontaktia. Fokus auki, muita varotaan ja kuunnellaan. Don't get me wrong, I fucking love it to bits. Mutta silloin keskittyminen kuitenkin kohdistuu enemmän tai vähemmän omaan napaan.

Nyt yhdessä luomisen meininki nostettiin uudelle tasolle. Frendiä ei välttämättä varottu, vaan testattiin hänen rajoja. Testattiin omia rajoja. Nojattiin toiseen ja yhdessä varottiin kaatumista. Jos kaaduttiin, niin molempien perseet oli lattiassa. Luotettiin sokeasti, tai ainakin siihen pyritään. 

Ups ups sori [enter cliché here], mutta pakko sanoa (tai toistaa, saattanut joskus jo hehkuttaa ihkuttaa keikuttaa tätä ajatusta): opettele tanssia, opettele elämää. Ne eivät ole toisistaan irrallaan olevia asioita. Kaikki sulautuu samaan. Sen minkä oppii elämässä voi soveltaa tanssiin, ja hei hei shocker (!), tanssissa opitut asiat vaikuttavat siihen miten elämäänsä elää. Riskin ottoa, läsnäoloa, itsensä tuntemista, muiden kuuntelua, vaikuttamista ja vaikutetuksi tulemista. Tanssi ja elä, elä ja tanssi. Vitun siistiä, ja helvetin hauskaa.

Speak Whisper Shout Yell

Not all walking is just walking. It can have meaning. It can show a side of you. Everyone does it differently. Everyone shifts their weight from side to side differently. Eveyone shakes their head differently. Everyone collapses differently. Everyone lifts their hands up differently. Everyone moves differently. And why? Because everyone has a different story to tell.

Contemporary dance is a medium for telling your story. The means of expression are infinitive. You can be different every single time. No two dances are the same. It's never the same. You are never the same. You change constantly and so does your story.


What do you want to say? What is your story? What is it that you want to say?

Find a way to tell your story. Then the job is already half done. Write it, sing it, whisper it, play it, dance it, smile it, cry it. You have to be able to speak when you have something to say. Leave your mark. Tell your story. That's what all this is about. You have one lifetime to tell your story.

Go.

3 a.m.

And you can't live like this. Admit to it. It makes no sense.

What are you even doing? Fall to the floor was the answer. Me on my knees like a dancer. Huh, yeah sure. You do that.

Having a hard time believing you were here? No surprise there, you hardly were.

Is it ever enough? Are you ever enough? How many pirouettes do you need? How much do you have to stretch? Sure, there might be a line between enough and not enough, but do you actually believe you will be crossing that?

Que sera sera. I asked my mother what will I be. Will I be pretty will I be rich. What is it that she said to me?

I fear unhappiness. Never ending never changing unhappiness. And you can't live like this. 

Leave

Z i p   m y   m o u t h   s h u t
G l u e   m y   e y e s   c l o s e d
P i n c h   m y   n o s e 
A n d   c o v e r   m y   e a r s

H o l d   m e   d o w n
L e t   m e   f e e l   y o u r   w e i g h t
W a i t   u n t i l   I   s t o p   m o v i n g
T h e n   l e a v e
L e t   g o   o f   e v e r y t h i n g
A n d   l e a v e 

calm before the storm

i spy with my little eye a 180 turn ahead. it's letting closer. the rollercoaster is reaching the top. the wind is getting stronger. and i cannot do anything but sit and wait.

i'm about to move. not too far away. but my postal code will change. hell, my city will change. and i love my city the way it is. but sometimes an offer you cannot say no to gets in the way. 

i'm going to university. to study something utterly hideous. it's temporary, i keep telling my self. only temporary.

i can't even begin to describe my dance shenanigans (gotta love frasier's vocabulary). my plans are more open than the legs of a common hooker.  there are several outcomes, but one thing is for sure; i will be dancing a lot. and then some. can't wait for this semester to start off, 

                          dance-wise, 

                                                     at least.

Insomnia by Wintersleep

I will not grow tired
of crayon stars and fire
the sunlight has punctured
tiny holes of life

I closed my eyes
I held my breath
I prayed for light
and gasped for oxygen
it wasn't there
I couldn't see
to scare the shadow out of me
I couldn't sleep

My head's spinning. It's filled with I don't even know what. Voices. Yes, oh yes, I hear voices (!)

I am tired. Right here right now I am tired as hell. And at the same time I get these impulses. Mental impulses cross over to physical ones. Impulses reminding me about something. Unfinished business. Ordeals which are yet to come. Small things. Big things. Huge things. Gigantic things. 

Confused and lost. Losing my ficking mind. 

Breathe, I say then. Just try to sleep, I say even later. Yet, I can't. I couldn't sleep.

Release Technique

I had the most amazing moment today. During impro. I let everything go. Just let it go. And  let it all show, whatever the hell you have inside of you. Just let it go. Just let it the fuck go.

I hadn't felt that purity in a while, and I didn't even remember how much I missed it. It's one of the things I live for. Like floating (I know this isn't the most original metaphor so shut it). You work your way up, through movement, and then something happens. You realize you don't care anymore. You realize you don't feel anymore. You realize you don't have to think anymore. You realize what you are and who you are. What you are made of. 

It's the same as crying your heart out. It's the same as laughing your ass off up to the point where your lungs simply can't take it anymore. It's the same as having a strong arm around you and being able to feel another heartbeat. It's the same as lighting a cigarette at a party where everyone's drunk out of their minds and you feel like sitting outside for a moment. Inhaling and exhaling that smoke. Letting go. Lowering your shoulders from your ears, relaxing your muscles, feeling a breeze and forgetting yourself in it. It's all the same. Agreed, the forms of manifestation may vary, and the level of comprehensiveness, sure.

Handing yourself over to gravity. Handing yourself over to another person. Handing yourself over to yourself. Everything. Not giving a rat's ass how it may look like. Giving up the pain or suffering you're carrying with you. Giving up the hopes and dreams that secretly harm you. Giving up the expectations that have taken you as their victim. Just giving up. 

Allowing yourself to break. Allowing yourself to shine. Allowing yourself everything. To infinity and beyond. 

I am not one of those people with a stick up their ass. I am not the one who sits quietly, when others are taking another round. I am not the one who smiles silently and kindly. That just makes me sick. I am one of those people who screw up from time to time, and then some. Before thinking, doing it twice. I am the one who sits on someone's lap just to have a sip of their drink. I am the one who talks too loudly on the phone on the subway.

Still I have a hell of a time of revealing my scars. Still I have never been able to say, "I need you" to another human being. Not even to those who I love. Not even to those who I know love me back.

But in that moment. When I didn't care. When I let everything go. When a huge weight was lifted from me allowing me to move again. In that moment, I was bare. I was vulnerable, easy to hurt. I was happy.        I      was      happy.

Kuin rätti lavuaarissa

Sosiaaliset vaatekaapit ja lipastot kaipaavat niin maan perkeleellistä kesäsiivousta, että Cillit Bang alkaa jo ryömiä komerosta keskelle lattiaa, korkki auki käyttövalmiina. Syksy näyttää uudelta ja kimaltelevalta, enkä halua raahata ihmissuhdehaamujen täyttämiä jätesäkkejä mukanani.

Puhdas pöytä. Mutta saatana kun keittiö on täynnä paskaisia lautasia ja laseja. Miten helvetissä ne voi jättää huomioimatta? Paljonko hyötyä on sitruunan tuoksuisesta tulevaisuudesta, jos saattajana on ruuantähteiden paskainen lemu?

Kaikkia tiskejä ei vaan voi tiskata. And there's no such thing as "puhdas lika".

Out with the old and in with the new. Nyt olisi sen aika. Uusi tulee väkisinkin, riippumatta siitä kuinka tiukasti vanha on kääriytynyt keskivartalon ympärille.

Syksyssä suurimpana vastaanottajana on treenit. Uudet ihanat kujeet ja mahdollisuudet. Rakkaita armaita tuttuja lajeja, uusia outoja hämmentäviä lajeja. Odotan odotan odotan teitä, tulkaa luokseni kullanmurut ennen kun lihasvoima katoaa toimettomuuden paineen alla.

Vähemmän tärkeänä (miltei vastenmielisenä?) kohdattavana on uusi opiskelupaikka, elättäjä. Fiksut voivatkin lukea rivien välistä sen julman totuuden, että joudun tyytymään opiskelupaikkaani. Eli ujot unelmat haistattivat pienet paskat - ainakin vuodeksi. Onneksi tanssi on kurkistanut uusien kadun kulmien takaa, ja voin vain toivoa saavuttavani edes muutaman pilkistävän pärstän ennen kun ne katoavat.

Hiphei heissulivei, jaksetaan vielä huomiseen.

Auringossa kaikki unohtuu

Me käytetään juomiseen ja syömiseen yhtä paljon rahaa. Me ollaan vietetty rannalla enemmän aikaa auringon laskun jälkeen kuin päivällä auringon paistaessa. Me ei olla avattu televisiota kertaakaan. Me kuunnellaan Karri Koiraa. Eletään ja opitaan. Ajaudutaan ja nautitaan. Eletään ja opitaan. I was here, vittu. I lived, I loved.

Me ollaan vaan ja hengaillaan

Oli karua lähteä tyhjästä kodista. Tiskata ja siivota, pakata ja muistaa muistaa muistaa. Yksin.

Mutta sille heitetään kohta vitut sillä kaksi viikkoa helvetin kuumassa auringossa auttaa varmasti unohtamaan että hetken ajan oli yksinäistä. Kaksi viikkoa kuumassa auringossa auttaa unohtaa ja auttaa muistuttaa vaikka mitä.

Lupaan palata ruskettuneempana ja parempana.

Ja menkää sitten juomaan itsenne humalaan

Kesän luoma tapahtumatyhjiö syö mieltä ja ruumista ja vitutuksen funktio on lähdössä hitonmoiseen nousuun. Kesän tarkoitus ei toki ole raivata elämää tieltään mutta vittu, niin tässä on jostain syystä käynyt. Vai olenko se vain minä. Ehkä mä tarvitsen kehykset pitämään mua pystyssä.

Elä hetkessä elä hetkessä elä nyt vittu vaan siinä hetkessä okei?

One Song Glory

To dye my hair orange. To tan under the Cretan sun - until I am orange. To pole dance. To be someone a little different. Or a lot different. But not any less myself. It's time for a change. It's time to fight against being stuck.

Is there anything worse than to stop still. Not move. Accept the never changing environment you're in. To freeze. To cuddle up in the algor around you. To give up and settle for the stagnation. It sounds like the worst crime a young person could commit. And it probably is. The first step towards death row.

I may be able to paint the exterior of me but can I be sure the color is absorbed and it reaches the interior. Or will it be merely a pretty shell. Cheep wrapping paper. And if someone erred to look behing the cover, they would find a shrunken remain of a person. Is that what this is?

An equally feasible option: proving a point - to everyfuckingone (now I'm guesing alarmingly enough especially to myself). Stating that I am not just what you see in me now. I am more. I have life inside me. I have the color orange inside me. You haven't see nothing yet. Is that what this is?

Obviously when it comes to a complex individual as myself the reason behind cannot simply be: I want to dye my hair. I want a nice tan. I want to try pole dancing. Oh no, I'm way too special for that.

Day of Dance

Happy merry super extraordinary International Day of Dance yeah whoppee. We had a very cool jam session yesterday to celebrate the existance of dance (with a live dj I might add, hence 'very cool'). A few unfinished routines and solos, a lot of jamming around, chilling to awesome music and hanging out with great people - that adds up to a happy merry super extraordinary way to share the love for dance.

When you get in the flow. When you let yourself go. When the music moves from your head to your toe. You just feel happy, fo sho.

Catch Me

Four to the floor
Was the answer
Me on my knees
Like a dancer
Heartbreaker, you match me

Kaukainen maa

Se kipu, tuska, paha olo ja toivottomuus, joka täytti mun teatteridiplomihahmon jokaisen ajatuksen, tuntuu niin kaukaiselta. Tuntuu kun siitä olisi ikuisuus. Siitä kun seisoin lavalla ja kerroin tarinaa masennuksesta. Itkin ja itketin. Vaikkei siitä ole kuin muutama kuukausi.

Eksyin lukemaan tekstejä joita kirjoitin tehdessäni roolityötä. Tiirailen niitä sanoja kiikareilla ja kaukoputkilla. Melkein muistan miltä ne tuntuivat. Melkein. Kuitenkaan en enää ymmärrä täysin. En enää osaisi kirjoittaa samalla tavalla. Tuntea samalla tavalla.

Miten se kaikki on voinut kadota niin nopeasti? Miten kaikki se kipu on voinut unohtua? Kaikki menetetyt unelmat, toteuttamattomat suunnitelmat, piilotetut tunteet ja riittämättömyyden sietämätön tuska. Kaikki se, jonka tunsin niin hyvin. Going going gone.

Why Stop Now

I'm addicted to slow motion movement. It's ridiculous, really. I saw this dance video where the dancers started off with doing impro in slow continuous movement, and, quite frankly, it just looked so cool. Slow motion movement. I find myself going up the stairs in slow motion impro. It's okay to get caught up in something every now and then. Healthy, even. Ex tempore enthusiasm ftw!

Unlike I expected, I could get up this morning even though I "danced my ass off" yesterday. Consequently my ass aches like fuck. Alas, assache and slow motion impro aren't the least painful combination in the world. But who wouldn't like a little healthy pain, right? Healthy pain is probably the most bitchy thing to complain about. "Ooh, I've been working out so much lately. Ooh, my muscles hurt. Ooh, why do I train so much. Ooh, when will I learn that enough is enough. Ooh, at least my body will look smashing. Ooh, I hope you are immensely jealous of me and my perfection." Ooh, my deepest appologies. I guess I should be saying that I love dancing and myself and I'm arrogantly proud of it.

Sairaan noloa

Helvetti nyt alkoi vituttaa. Miksi saatanassa kirjoitan blogia? Mun mielestä se on usein jopa noloa. Itsensäpaljastamista. Enkä tee sitäkään. Nimenomaan piiloudun blogin taakse. Öö miksi? Mitä helvetin järkeä on kirjoittaa epämääräisesti epämääräisistä asioista? Ja miten vitussa olen onnistunut ylläpitämään tätä häpeää? Kerta pidän tätä niin helvetin nolona, niin miksi jatkan? Nolona itseni kohdalla. Muut saavat vapaasti kirjoittaa blogejaan, ja mikäli he ovat siinä messissä niin hienoa. Noloa se on silloin, kun tuntuu ettei itse olen mukana ollenkaan.

En muutenkaan anna itsestäni mitään. Höpisen asioista, jotka toki merkitsevät vitusti, mutta ne ovat hetkellisiä tuumia. Eivät useinkaan syviä sanoja. Ei niillä ole jatkumoa. Ei niillä ole päämäärää. Tai no, ainakaan en uskalla puhua niistä.

Kun tiedän että on olemassa tanssi, en halua tyytyä muuhun, kuten matikkaan. Joo, olen siinä hyvä vaikken edes yrittäisi. En halua joutua tyytyä matikkaan, kun tiedän että on tanssi. Pelkään että olisin katkera koko lopun ikäni. Yrittäisin sopeutua, yrittäisin rakastaa sitä, yrittäisin jatkaa tanssia harrastuksena, yrittäisin vitun kovasti. Mutta entä jos se ei riitä? Entä jos olisin katkera lopun elämäni. Siitä että unelma ei ottanut tuulta alleen. Miten vitussa voisin elää niin?

Haluaisin lopettaa tämän koko paskan kirjoittamisen. Ehkä vaan pitäisi. En pakenisi mitään, en tuottaisi pettymystä. Ei se haittaisi. Miksen siis lopeta? Aina sitä voi yrittää. Toisaalta, pelko on yhä läsnä, ja tahtomattanikin haen keinoja piilottaa sitä. Ehkä tämä on se keino. Ja välillä uskallan sanoa jotain, mikä oikeasti ahdistaa. Muuten löpisen jotain aivan muuta. Haluaisin sanoa, että "palataan asiaan kesäkuussa". Silloin tietäisin, sainko jalan oven väliin.

Välillä en meinaa kestää tätä piinaavaa kevättä. Samalla pelkään että heitän kaiken hukkaan, enkä pysty elämään yhtä paljon tässä hetkessä kuin olisi syytä - tai kuin oikeasti haluaisin. Haluan vain pois epätietoisuudesta. Pois välimaastosta. Pois välitilasta. Haluan päästä siihen kun olen jotakin.

Ps. Luin vanhoja nolaustekstejäni ja huomasin kirjoitusvirheiden tiiviin rytmin. Sori, en jaksa välittää

Syljen

Vittu räppi on jees. En tiedä onko tää joku kevään tuoma asenneviba, mutta räppi tuntuu entistä omammalta jutulta (omimmalta? omemmalta? vitun sama). Viime vuoden aikana on tullut luukutettua sekä suomiriimejä että rap musik på engelska, mut helvetti nyt se kolahtaa big time.

Treeneissä vedettiin yhtä vanhempaa sarjaa uuteen musaan. Biisinä meillä on ennen ollut Finkiä mutta tänään vedettiin sitä helvetin makeeseen in your face -asenne räppiin ja ei vittu oli siistiä. Jengi bailas ihan kybällä salin laidoilla omaa vuoroa odottaessa, eikä edes millään läpällä. Onhan se perus sellanen "meidän tunneilla on aina kivaa kaikilla on kiva fiilis ja kaikki on kivasti messissä". Porukka oikeesti fiilas musaa, nautti muiden katsomisesta, ja omasta vetämisestä. Sarjaan tuli niin uusia ulottuvuuksia kun musa vaihdettiin. Alkuun sure, oli se hämmentävää: sitä on tottunut siihen, että lattialla fiilaillaan kaikessa tyyneydessä ja yritetään olla liikuttumasta liikumattomaan tilaan. Uusi biisi, ja vielä ihan vastakohtanen edelliseen, toi kuitenkin niin paljon uutta vanhaan tuttuun selkäytimeen tatuoituun sarjaan.

Sitten kuuntelin Ghostpoetia kotimatkan. Räppi ja minä, Us Against Whatever Ever

Word of the Day: to Choose

I am feeling confidedededent.

Right now, I'm sure that I'll reach my goals. Maybe not this year, but there's always next year. I was studying psychology (yeah, wow) and something made an impact on me. It wasn't even something I should have paid attention to, it was a choice of word: something something "depending on the career you choose". Choose. Choose. It didn't say "you end up having" or "you have to settle for" or "you're barely able to achieve". It said choose. And yeah, I choose dance. But I get to choose. It's not a given, it requires a lot of work but so do other things, too. No doctor is an idler either. And most doctors, if not all, have chosen that career, I doubt they've just winded up as doctors.

I'll get better. So nothing is impossible (corny but hey, kinda true).

Fever when you hold me tight

I wouldn't mind at all if some greater force removed this Infectio acuta respiratoria superior non specificata from my body. Not at all. This is possibly the worst time to be a corporal runny-nosed germ concentration. On the other hand, it's never a good time to be ah-chooing but fuck it, this is definitely the worst.

I have so much to do in a barbarously short period of time. I think I might actually die. Get your half-masted flags ready everyone cause this girl is going six feet under, IF NOT MORE! Badum tsss

I have essays to write (one short autobiography, inspirational texts about acting and dancing), books to read (one about contemporary choreographers, seems interesting - but thick, since reading has never really been my way to enjoy life), and psychology and mathematics to master (yay). The small font represents apathy. To the power of ten. Plus five. Times a zillion. In that order. And besides, mastering psychology and maths is a small inconsequential detail. Yeah, let's leave it at that (that being self-deception).


After having being in charge of an entire theater production, I caught myself paying attention to new things, when I went to see a real professional play today. The esthetics, lights, props, transitions. Even though it was a small production I directed (referring to the utterly exquisite diploma work of mine, duh), it mattered. Not that I'm getting ahead of myself, I'm not hopping on the choo-choo-train to choo-choo-pompous. Just a mere observation.

Time to get back to avoiding death. Me and my fever, together forever.

Ei niin mitään

Aloitin angstilla höystetyn täytetyn kuorrutetun ja maustetun tekstin kirjoittamisen, mutta päätin talloa sen ja yrittää kirjoittaa jotain vähän kivempaa fantsumpaa kliffampaa nastampaa hauskempaa.

Talking about a writer's block

Olen täysin rakastunut. Head over heals. Täysin rakastunut musiikkimakuuni ja ipodini sisältöön. Iki-ihanien Starsien ja The Jezabelsien ja Big Scaryn ja Florence + The Machinen lisäksi sellaiset nimet kuin Apparat, Fink ja Sneaker Pimps ovat löytäneet tiensä luokseni, come home to mama jne.. Uusi musiikki tuo tullessaan aina niitä hetkiä, kun paikoillaan fiilistely, hetkeen ja musiikkiin unohtuminen tuntuu ainoalta oikealta ja aidolta asialta.

Mitäs muuta kivaa fantsuu kliffaa nastaa hauskaa keksisin


...

No helvetti eikö blogi ole muun muassa juuri sitä varten että sinne voi purkaa kaikki paskat vittumaiset kusipäiset asiat hyvällä omallatunnolla. Jos niitä ei syystä tai toisesta jaksa jakaa lähipiirille, niin eikö niistä pitäisi nyt vittu soikoon pystyä kirjoittamaan tähän itsekeskeisyyden virtuaalisen ruumiillistuman huipentumaan. Noh, minkäs teet kun päänsisäinen sensori, se haarniskaan verhoutunut vartija synkkien ajatusten ja syvimmän minäni portilla IS BACK.

Lopetan kohta

Ennen kuin kirjoitan jotain pirteämpää mieltänostattavaa kevät/uusi alku -tyyppistä liirumlaarumtekstiä, niin kaiketi sitä muutamalla naurettavalle masentuneelle lauseelle voi tehdä vähän tilaa.

Sijainen sai tajuamaan, että vaikka oman opettajan tyyli alkaisikin tulla hieman tutuksi, ja joskus, ihan vain joskus, kokisi onnistumisen hetkiä (toivoen loistaa jopa tähtiä ja aurinkoa kirkkaammin ja häikäisemään vittu ihan kaikki jopa naapurirakennuksen konttorirotat ja muutkin jotka välittävät varmasti sen paskan verran siitä minne minä kroppaani heilutan), niin se ei tarkoita välttämättä sitä, että olisi hyvä joraaja. Mikään ei estä sitä, että yllättäen paljastunkin umpipaskaksi, kunnioitettavaksi joskin säälittäväksi yrittäjäksi. Hähähähä mites sitten suu pannaan ei kuule yhtään mitenkään. Paska mikä paska kunnes toisin todistetaan (=kunnes treenaa perkeleesti ja yrittää uudestaan epätoivoisesti päästä jonnekin.)

En odota muilta sitä vahvistusta uskooni tai toivooni tai mitä luultavimmin helvetin epärealistiseen naurettavaan haaveeseeni. Se olisi ehkä vain ja ainoastaan pahempi. Ja usein onkin. "Oot oikeesti tosi hyvä." "Voin kuvitella sut näyttämöllä." "Mikä muukaan susta tulis kuin tanssija." Vitut. Sanokaa ne asiat joita pelkään ajatella. Helpottaa joo erittäin paljon, sitten voin taas hengittää sitä raikasta kevään tuomaa ilmaa ja nauttia elämästä ja laulaa pikkulintujen kanssa ja leipoa omenapiirakkaa peurien ja myyrien ja muiden ihanien metsäneläinten kanssa. AH ELÄMÄ !

Hasta luego, ensi kerralla yritän keksiä jotain kivaa. 

Lipsahduksia elämästä

Tanssisijaisen myötä alamäki on alkanut. Ei sillä ettäkö elämäni ja siihen punkevat ja siitä pois riuhtaantuvat ihmiset olisivat seuraus sirkusapinasijaisesta (hyvä tyyppi, mutta tyyliltään joo ei minulle kiitos), mutta pieni kannon tynkä voi silti aiheuttaa naamalleen kaatumisen, ja jos alla sattuu olemaan mutaliejua niin siihen voi yllättäen jäädä jumiin. Teleporttaisin mielelläni sekä nyt kylmään talvisaikaan paikasta A paikkaan Q välttääkseni täydellistä jäätymistä että nyt angstisaikaan mutaisesta metsästä omaan rauhaan ja tyhjyyteen itsekseni yksikseni - musat voisin ottaa mukaan ellei kusipäinen koneeni olisi tehnyt taikatemppujaan puoleen tiehen ja jättänyt prestige-osion välistä ja mystisesti kadottanut musiikkitiedostoni. Jos olisin fiksumpi niin toki mulla olisi varmuusvittukopioita, mutta ei muakaan ole voitu siunata kaikilla älyn lahjoilla. Jos mun ipod tekee yhdenkin virheliikkeen niin mun elämän soundtrack katoaa ja samalla pieni - tai vähän suurempi - osa mua.

Husky Rescue - New Light of Tomorrow

Vähän ehdin tutkailla kevään aikatauluja pääsykokeiden kannalta. Ennakkotehtäviä pitäisi alkaa jo pohdiskella ja suunnitella ja kirjoitella ja oikolukea ja niistä pitäisi tehdä taas niin päätähuimaavia ja uniikkeja että kaikki haluaisivat juuri minut kaikessa persoonallisuudessani ja ihanuudessani opiskelijakseen. Itse valintakokeisiin vielä on aikaa, mutta yllättävän nopeasti nekin sieltä tulevat. Tällä hetkellä tuntuu, että tulen juoksemaan pää viidentenä raajana kohti epäonnistumisia ja pettymyksiä. Jealous?

Miksi kanssaeläjät aiheuttavat muutenkaan niin suurta päänvaivaa? Elämässä satutetaan muita pakosta ja väistämättä väkisin. Get over it, aina ei ole aikaa lapsellisille loukkaantumisille ja suuttumisille. Ja kun itse en satu olemaan se vahinkosatuttaja vaan satutettava niin todellakin ääni muuttuu kellossa: joskus on syytä painua vittuun ja jättää viattomat ihmiset rauhaan.

Mitenkä tämä liittyy tanssiin ja teatteriin ja taiteeseen ja mihinkään. Ei varmaan mitenkään. Tätä en edes luokittelisi deep shitiksi enemmänkin deep epätoivoksi ja naurettavaksi itselleni tyypilliseksi rageksi. Sori

either never or never

And we finally got our grades for our diploma production. I guess it really is time to say goodbye. What started off as All Eyes On Us, and finally ended up as Palanaiden ja revittyjen maa, is now over. Our baby, our first DIY production. It died young, but art babies don't live forever. The memory of them might, but the baby has to die. Sooner or later. 

I thought I had already experienced the post-production feeling of emptiness. When all is done, when there's nothing to look forward (as far as it comes to our baby). But this was the closure that said hey, it's really over now. 

What the closure doesn't know is that our school paper is doing a two-page article about the theater diplomas and we will be interviewed (which would most definitely be the case even if the editor-in-chief wasn't a close friend of ours). In your face, closure, you can lurk in the shades as much as you like. Even though the baby died, we will talk about its life as long as we shall live (well, maybe and hopefully this won't be the single high point in our lives. Surely life will reward us with other topics, too).

And it's not as if we're running out of things on our to-do list. We still have that cheerful study on the development of theater haunting our peace-seeking souls. A few books waiting to be read and a pages waiting to be filled with wise and insightful words (due in a week, eh) surely haven't killed anyone before, so even though we might not have time to breathe, I'm sure we'll end up on top, as winners.

And even after that, I'll have my final matriculation exams. And no worries, when I'm done with assuring my graduation, I'll have the whole future waiting for my contribution. Writing a bunch of preparatory essays, planning choreographs, rehearsing songs and acting scenes, practicing training training practicing, applying failing applying failing applying almost making it applying and hopefully some day succeeding.

I might have the time for a few good inhales and exhales now that one thing has come to its end, at least sort of kind of to its end. FOR IT WILL LIVE FOREVER IN OUR HEARTS AND MINDS AND THE UNIVERSE WILL REMEMBER IT AS LONG AS THERE IS EXISTENCE. It really is something to remember; when something scored 5/5 (yup, that's full marks everyone, a perfect score) the universe sure as hell should remember it for ever and ever and ever and ever and ever. 

From opening night till closing night

Apparently it wasn't over till the directing teacher sings, so even though a diploma performance is usually only a one time thing, we presented our diploma for a second time. Yes, feeling special.

But how was opening night? Perfect. I continue to have stains of slashed wrists, neck pains from lying still in a cold tub on stage for 10 minutes while waiting for the audience to find seats for their behinds, and the wonderful feeling of emptiness after we had taken our bows. Everything went roughly according to plan, and being on stage felt right. During my first solo something hit me. No, it wasn't a shoe or glass bottle thrown from the audience, but is was a feeling. A strong feeling of belongingness. It wasn't just me, I mean it was barely me at all. It was my character, the stage, people looking, staring at me. Even though the sudden tears in my eyes blurred my view, my mind was clear and I felt like I had found my place. In dance, in movement, near people, touching people, colliding into people both physically and mentally. Specifically on stage? Perhaps that too, but that wasn't the most important thing to me. I got to do what I love, and in the end of the day that's what counts.

In addition to that, I wanted to touch the audience and in that we succeeded. Our eyes weren't the only ones drowning in H2O. We managed to stop the audience for a while, all eyes on us, and we got through to them. What we did was affective, and brave. This isn't only my imperial verdict but also the assessors'. They were taken with our work as a whole and to quote one of the evaluators: "You have the acting bug within you." I don't think it can get much better than that.

Opening night was about a week ago, and the second performance alias closing night was a few days ago. Now, this didn't feel as right. Our opening scene was my character lying in the tub wrists slashed open, and the other character sitting in a chair, staring into the distance with empty eyes. On opening night this succeeded, but for the second time it didn't. The audience came in as they pleased, and we weren't ready. 15 minutes before the start our actors were missing, the stage wasn't ready, the props were missing and we were running around like little kids on Riddlin. We rushed on stage, the show begun and our characters were left on backstage and unfortunately they came on stage only half the way. No, it wasn't the worst thing since High School Musical on Stage, it was still good and we shocked and mentally harassed people and made them cry (which has diabolically been our goal all along) but we weren't as deep in our characters as before, and that has its effect, for sure.

We still have our assessments to write, but this project is more or less coming to its end.

This is it, for now.

This Is It

Today's the day. It's showtime. Finally/Already? After going through the great depression, I'm feeling confident. This is our time to shine, be in the spotlight. We've worked hard for this and this is where it all adds up to. This is the culmination point, this night right here. This has given me a lot, and tonight. It's payday again. Probably the final payday of this production. Because when it comes to diplomas, opening night is final night. One show, one shot.

On the other hand, I feel that art, dance, theater shouldn't be about that one culmination point. Art is never ready, the work, the progress, the practice, the performances. You (try to/should) give everything every single time. Whether it's doing pliés in class or reading lines or doing impro or singing for a crowd. It's all everything.

So is this it, really? Everything comes to an end, and maybe this has come to its end. But no one is throwing a farewell party, there's no funeral in sight. We've had a good share of what we've done, and today we can give the audience a chance to find something in what we've done, too.

My motivation greatly consists of
1) Me. I do this for me, for myself. I live off this stuff. Hint: I'm writing this obnoxiously egocentric buffed-up blog.
2) Working together on this with my closest friend has been great to say the least. 'Nuff said.
3) Giving the audience something. Anything. Be it frustration, nausea, distress, tears, laughter, sympathy, admiration, new thoughts. Anything. To be able to touch someone with something you love to do? That would just be the coolest thing in the world.

Wish me luck. Although I'm fine the way I am. This is great.

Nollasta pollaan

Eilinen ahdistus, järkyttävä. Erittäin perseestä. Istuttiin esityssalin ulkopuolella puolisen tuntia illalla diplomityön toisen puolen kanssa, ja helvetin kokoinen katulakaisija oli työntänyt taiteilijasielumme rännin läpi viemäriin lojumaan. Silloin ei ollut väliä osasimmeko me näytellä, tai miten eläydyimme, vaan silloin olimme epätoivoisia epävarmoja epäuskoisia ohjaajia. Käsis oli paska, kohtaukset kusivat, sidosteisuudesta ei ollut tietoakaan ja ja ja mikään ei yksinkertaisesti toiminut. Miten voisimme edes kuvitella pystyvämme näyttelemään, kun ohjaus oli olematon? Mitä väliä sillä muutenkaan olisi? Siinä vaiheessa kaikki oli jo erittäin mennyttä, eikä millekään voinut mitään. Tekisimme me mitä tahansa niin heittäisimme aliarvoista paskaa yleisön silmiin. Ohjaaja-minä ahdisteli näyttelijä-minää ja toisinpäin, kaikki oli sekaisin, ja fiilis on lannistunut, pettynyt, toivoton ja jokseenkin tyhjä.

Tänään taas ai helvetti kun meni hyvin. Valojen tsekkailu aloitettiin jo pari päivää sitten, mutta tänään ne saatiin oikeasti toimimaan. Biisit, ääniefektit ja heijastukset saatiin ajoitettua. Tekniikka täytti salin, lavan ja meidät. Siinä vaiheessa kun vika biisi alkoi soimaan viimeisen vuorosanani kohdalla, niin epäammattimaisesti voin bilettää sitä tosiasiaa että minä itkin lavalla roolissani. Se oli hieno hetki. Kun sanat vaan virtaavat ulos suusta, hyvä että huomasin puhuvani. Oli vain fiilis. En kertonut tarinaa, vaan hukuin fiilikseen. Vitun siistiä. Tanssiessa fiilikseen pääsee hieman herkemmin, minä ainakin, mutta näytellessäkin se on vaan helvetin ainutlaatuista. Suoraan sanottuna ÖKDSMVZÖOWEIHVLZISVS. Enhän mä koskaan voi luopua sellaisesta. On kai uskomattoman onnekasta että olen löytänyt jonkun asian joka sytyttää näin perinpohjaisesti. Ai että kun olen nyt niin tällainen.

Huomenna on THE DAY. Me ollaan lavalla. Vaan me. All eyes on us, all eyes on me, siitähän kaikki oikeasti alkoi. Hyvät treenit auttoivat ahdistuksen lieventamisessä, mutta rauhan löytämiseen liittyi ihan oma ajatuskin. Haluan pysäyttää yleisön hetkeksi katsomaan. Siinä me onnistumme. Ja jos jonkun päässä liikahtaa pieninkin ajatus, jos joku saa siitä jotainmitätahansa irti, jos se koskettaa millään tavalla, niin se olisi vain hienoin juttu ikinä. Ja tietysti itse saa olla lavalla ja tanssia, näytellä, elää, hengittää, tehdä sitä mistä oikeasti aidosti juuri tällä hetkellä nauttii. Jeah

Peace of Mind

Today I realized how theoretical one of my routines was -> very. I had the choreography in my head, between my ears, behind my eyes and in my mind but when I finally had the proper space to try it out, it didn't work. It didn't feel right, it wasn't what I wanted, it stunk and it had to be run over. So with some impro to the song, Heavy In Your Arms, a new routine was made. To be quite honest, I guess I got a bit carried away with the "I need to show everyone what I can do, all the pirouettes and jumps have to be in the routine" type of idea. I don't have to prove anything. I can just. Breathe.

The opening night is in one two three four five days. Five days, and I just redid my routine. Luckily the final scene in the production is the impro duet. When we reach Peace of Mind, we have already won. Hey there baby, we'll be fine I'll always want your peace of mind. I'll always look forward to better days ahead. The lyrics are perfect, the song is perfect. I intend to suck it all in, live it to the fullest. Sounds like a plan to me. 

Stupid titles, as if we're supposed to sum things up

Badabim badaboom new year, new everything. Whoop-di-doo. I'm not sure whether I'm using sarcasm or not.

Blood and bruises, and we all know what that means. Yup, 10 points, correctomundo, you're exactly right, this year's dance training has officially begun. After accidentally walking in the wrong classroom, my teacher cheered when I found my way to the right class. Like going home. It's good to be home. When life throws curveballs at you from every fucking angle there is, it's nice to have at least one home. And now I (again) found mine.

The opening night of our theater production is in less than i week. I'm torn between losing my mind and being remotely okay with it. There is a lot to do, and in the real world (the one where I have unwanted responsibilities and compulsions) projects and tasks and frankly everything will suffer. But if that isn't important to me, who gives a shit? I'm beginning not to. I'm actually battling with giving myself the permission to be aloof, careless and, well, detached, really.

I guess everyone has the permission to find their home. I guess home is the place where you've been the happiest. To me it's wherever where there's room to feel. To live to the fullest. To live in the moment. And other very poetic metaphors and thoughts. Hurrah for the artistic poet within me. So proud.

Oh right, Stars. They happen to be, umm, awesome.