Lopetan kohta

Ennen kuin kirjoitan jotain pirteämpää mieltänostattavaa kevät/uusi alku -tyyppistä liirumlaarumtekstiä, niin kaiketi sitä muutamalla naurettavalle masentuneelle lauseelle voi tehdä vähän tilaa.

Sijainen sai tajuamaan, että vaikka oman opettajan tyyli alkaisikin tulla hieman tutuksi, ja joskus, ihan vain joskus, kokisi onnistumisen hetkiä (toivoen loistaa jopa tähtiä ja aurinkoa kirkkaammin ja häikäisemään vittu ihan kaikki jopa naapurirakennuksen konttorirotat ja muutkin jotka välittävät varmasti sen paskan verran siitä minne minä kroppaani heilutan), niin se ei tarkoita välttämättä sitä, että olisi hyvä joraaja. Mikään ei estä sitä, että yllättäen paljastunkin umpipaskaksi, kunnioitettavaksi joskin säälittäväksi yrittäjäksi. Hähähähä mites sitten suu pannaan ei kuule yhtään mitenkään. Paska mikä paska kunnes toisin todistetaan (=kunnes treenaa perkeleesti ja yrittää uudestaan epätoivoisesti päästä jonnekin.)

En odota muilta sitä vahvistusta uskooni tai toivooni tai mitä luultavimmin helvetin epärealistiseen naurettavaan haaveeseeni. Se olisi ehkä vain ja ainoastaan pahempi. Ja usein onkin. "Oot oikeesti tosi hyvä." "Voin kuvitella sut näyttämöllä." "Mikä muukaan susta tulis kuin tanssija." Vitut. Sanokaa ne asiat joita pelkään ajatella. Helpottaa joo erittäin paljon, sitten voin taas hengittää sitä raikasta kevään tuomaa ilmaa ja nauttia elämästä ja laulaa pikkulintujen kanssa ja leipoa omenapiirakkaa peurien ja myyrien ja muiden ihanien metsäneläinten kanssa. AH ELÄMÄ !

Hasta luego, ensi kerralla yritän keksiä jotain kivaa. 

Lipsahduksia elämästä

Tanssisijaisen myötä alamäki on alkanut. Ei sillä ettäkö elämäni ja siihen punkevat ja siitä pois riuhtaantuvat ihmiset olisivat seuraus sirkusapinasijaisesta (hyvä tyyppi, mutta tyyliltään joo ei minulle kiitos), mutta pieni kannon tynkä voi silti aiheuttaa naamalleen kaatumisen, ja jos alla sattuu olemaan mutaliejua niin siihen voi yllättäen jäädä jumiin. Teleporttaisin mielelläni sekä nyt kylmään talvisaikaan paikasta A paikkaan Q välttääkseni täydellistä jäätymistä että nyt angstisaikaan mutaisesta metsästä omaan rauhaan ja tyhjyyteen itsekseni yksikseni - musat voisin ottaa mukaan ellei kusipäinen koneeni olisi tehnyt taikatemppujaan puoleen tiehen ja jättänyt prestige-osion välistä ja mystisesti kadottanut musiikkitiedostoni. Jos olisin fiksumpi niin toki mulla olisi varmuusvittukopioita, mutta ei muakaan ole voitu siunata kaikilla älyn lahjoilla. Jos mun ipod tekee yhdenkin virheliikkeen niin mun elämän soundtrack katoaa ja samalla pieni - tai vähän suurempi - osa mua.

Husky Rescue - New Light of Tomorrow

Vähän ehdin tutkailla kevään aikatauluja pääsykokeiden kannalta. Ennakkotehtäviä pitäisi alkaa jo pohdiskella ja suunnitella ja kirjoitella ja oikolukea ja niistä pitäisi tehdä taas niin päätähuimaavia ja uniikkeja että kaikki haluaisivat juuri minut kaikessa persoonallisuudessani ja ihanuudessani opiskelijakseen. Itse valintakokeisiin vielä on aikaa, mutta yllättävän nopeasti nekin sieltä tulevat. Tällä hetkellä tuntuu, että tulen juoksemaan pää viidentenä raajana kohti epäonnistumisia ja pettymyksiä. Jealous?

Miksi kanssaeläjät aiheuttavat muutenkaan niin suurta päänvaivaa? Elämässä satutetaan muita pakosta ja väistämättä väkisin. Get over it, aina ei ole aikaa lapsellisille loukkaantumisille ja suuttumisille. Ja kun itse en satu olemaan se vahinkosatuttaja vaan satutettava niin todellakin ääni muuttuu kellossa: joskus on syytä painua vittuun ja jättää viattomat ihmiset rauhaan.

Mitenkä tämä liittyy tanssiin ja teatteriin ja taiteeseen ja mihinkään. Ei varmaan mitenkään. Tätä en edes luokittelisi deep shitiksi enemmänkin deep epätoivoksi ja naurettavaksi itselleni tyypilliseksi rageksi. Sori

either never or never

And we finally got our grades for our diploma production. I guess it really is time to say goodbye. What started off as All Eyes On Us, and finally ended up as Palanaiden ja revittyjen maa, is now over. Our baby, our first DIY production. It died young, but art babies don't live forever. The memory of them might, but the baby has to die. Sooner or later. 

I thought I had already experienced the post-production feeling of emptiness. When all is done, when there's nothing to look forward (as far as it comes to our baby). But this was the closure that said hey, it's really over now. 

What the closure doesn't know is that our school paper is doing a two-page article about the theater diplomas and we will be interviewed (which would most definitely be the case even if the editor-in-chief wasn't a close friend of ours). In your face, closure, you can lurk in the shades as much as you like. Even though the baby died, we will talk about its life as long as we shall live (well, maybe and hopefully this won't be the single high point in our lives. Surely life will reward us with other topics, too).

And it's not as if we're running out of things on our to-do list. We still have that cheerful study on the development of theater haunting our peace-seeking souls. A few books waiting to be read and a pages waiting to be filled with wise and insightful words (due in a week, eh) surely haven't killed anyone before, so even though we might not have time to breathe, I'm sure we'll end up on top, as winners.

And even after that, I'll have my final matriculation exams. And no worries, when I'm done with assuring my graduation, I'll have the whole future waiting for my contribution. Writing a bunch of preparatory essays, planning choreographs, rehearsing songs and acting scenes, practicing training training practicing, applying failing applying failing applying almost making it applying and hopefully some day succeeding.

I might have the time for a few good inhales and exhales now that one thing has come to its end, at least sort of kind of to its end. FOR IT WILL LIVE FOREVER IN OUR HEARTS AND MINDS AND THE UNIVERSE WILL REMEMBER IT AS LONG AS THERE IS EXISTENCE. It really is something to remember; when something scored 5/5 (yup, that's full marks everyone, a perfect score) the universe sure as hell should remember it for ever and ever and ever and ever and ever.