Eilinen ahdistus, järkyttävä. Erittäin perseestä. Istuttiin esityssalin ulkopuolella puolisen tuntia illalla diplomityön toisen puolen kanssa, ja helvetin kokoinen katulakaisija oli työntänyt taiteilijasielumme rännin läpi viemäriin lojumaan. Silloin ei ollut väliä osasimmeko me näytellä, tai miten eläydyimme, vaan silloin olimme epätoivoisia epävarmoja epäuskoisia ohjaajia. Käsis oli paska, kohtaukset kusivat, sidosteisuudesta ei ollut tietoakaan ja ja ja mikään ei yksinkertaisesti toiminut. Miten voisimme edes kuvitella pystyvämme näyttelemään, kun ohjaus oli olematon? Mitä väliä sillä muutenkaan olisi? Siinä vaiheessa kaikki oli jo erittäin mennyttä, eikä millekään voinut mitään. Tekisimme me mitä tahansa niin heittäisimme aliarvoista paskaa yleisön silmiin. Ohjaaja-minä ahdisteli näyttelijä-minää ja toisinpäin, kaikki oli sekaisin, ja fiilis on lannistunut, pettynyt, toivoton ja jokseenkin tyhjä.
Tänään taas ai helvetti kun meni hyvin. Valojen tsekkailu aloitettiin jo pari päivää sitten, mutta tänään ne saatiin oikeasti toimimaan. Biisit, ääniefektit ja heijastukset saatiin ajoitettua. Tekniikka täytti salin, lavan ja meidät. Siinä vaiheessa kun vika biisi alkoi soimaan viimeisen vuorosanani kohdalla, niin epäammattimaisesti voin bilettää sitä tosiasiaa että minä itkin lavalla roolissani. Se oli hieno hetki. Kun sanat vaan virtaavat ulos suusta, hyvä että huomasin puhuvani. Oli vain fiilis. En kertonut tarinaa, vaan hukuin fiilikseen. Vitun siistiä. Tanssiessa fiilikseen pääsee hieman herkemmin, minä ainakin, mutta näytellessäkin se on vaan helvetin ainutlaatuista. Suoraan sanottuna ÖKDSMVZÖOWEIHVLZISVS. Enhän mä koskaan voi luopua sellaisesta. On kai uskomattoman onnekasta että olen löytänyt jonkun asian joka sytyttää näin perinpohjaisesti. Ai että kun olen nyt niin tällainen.
Huomenna on THE DAY. Me ollaan lavalla. Vaan me. All eyes on us, all eyes on me, siitähän kaikki oikeasti alkoi. Hyvät treenit auttoivat ahdistuksen lieventamisessä, mutta rauhan löytämiseen liittyi ihan oma ajatuskin. Haluan pysäyttää yleisön hetkeksi katsomaan. Siinä me onnistumme. Ja jos jonkun päässä liikahtaa pieninkin ajatus, jos joku saa siitä jotainmitätahansa irti, jos se koskettaa millään tavalla, niin se olisi vain hienoin juttu ikinä. Ja tietysti itse saa olla lavalla ja tanssia, näytellä, elää, hengittää, tehdä sitä mistä oikeasti aidosti juuri tällä hetkellä nauttii. Jeah
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti