Teatterissa ei voi olla mitään niin monimutkaista kuin oikeassa elämässä. We live in the real world ja täällä joutuu alentumaan lapsellisiin mykkäkouluihin ja sosiaalisiin peleihin, jos haluaa säilyttää edes hitusen verran itsekunnioitusta. Käsikirjoitettujen hahmojen kohtalo on ennalta päätetty, ja oli se sitten oikedenmukainen tai ei, niin se on mitä on. Kaikelle on syynsä. Mutta tässä helvetinmoisessa konfliktien täyttämässä draamapesäkkeessä on jatkuvasti leikattava liaaneja viidakkoveitsellä päästäkseen eteenpäin elämässä. Ehkä mun pitäisi nousta sen viidakon yläpuolelle ja jättää apinat keskenään tappelemaan sademetsään. Mutta mulla on yhtälailla oikeus olla typerän lapsellinen, itsepäinen ja itsepintainen. Make sence? No? Good. Oikeassa elämässä kaikilla on samanlaiset oikeudet ja lallallaa mutta mä haluan jo unohtua teatteriin. Haluan jo haistattaa apinoille paskan ja kellua rajattomassa ja surrealistisessa taiteen maailmassa. Ihan sama onko se todellisuutta vai ei.
Huomenna varmasti söisin kaikki nämä sanat ja oksentaisin ne uudessa kauniimmassa järjestyksessä, mutta sitä mietitään huomenna. Tänään tunnetaan.
Ja teatterissa tunnetaan aina. Tanssissa tunnetaan aina. Oikeassa elämässä tunnetaan aina joskus harvoin silloin tällöin.
Unohdinko lisätä punaisen langan, vai onko näkymätön vain minulle. Vai oikeuttaako blogi langattomuuteen, mitä hittoa blogi edes tarkoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti