tämä mies kuuluu parhaaseen a-ryhmään

Hahmosta voi kai tietää kaiken. Mutta itsestään ei, ei edes melkein kaikkea. Se on helppoa hahmon suhteen, luo loogisen tarinan, luo oikean tarinan, ymmärtää historian ja antaa sen näkyä tässä hetkessä. Mutta vaikka tiedän oman tarinani, ymmärän historiani, ja se näkyy tässä hetkessä, niin miksen ymmärrä tästä hetkestä mitään? Hahmolla on tämä hetki, ja sille luodaan historia. Minulla on historia, ja sille luodaan tämä hetki. Tai itse luon.

Oon aina kuvitellut, etten koe ramppikuumetta. Rakastan sitä kun pidän puhetta ja kaikki katsovat minua minua minua. Rakastan sitä kun tanssimaikka pyytää minua sooloon, minua minua minua. Rakastan sitä kun seison lavalla ja pidän monologia ja keskipiste olen minä minä minä. Mutta kun en esiinny, ja pitäisi näyttää oma itsensä jollekin, niin helvetti mähän pompin koloon piiloon nopeammin kuin henkensä edestä juokseva jänö. Nostan muurit, vajoan uppohiekkaan, piiloudun verhon taake ja lätkäisen vittuilevan jääräpäisen vartijan ulkopuolelle varmistamaan ettei kukaan yritä tulla lähemmäs. Kaikki vihaa sitä vartijaa, mutta mä taidan ehkä salaisesti olla vähän rakastunut siihen. Vaikkei siinä järkeä ole. "Hyvä, näytä niille että me ollaan vitun vahvoja. Pfft, we sure showed them. Suckers..." Oih ollaan me hyvä tiimi.

Se vartija ei tee musta ujoa. Ujo on eri asia. Tykkään höpöttää ärsyyntymiispisteeseen puolitutuille, ja kolme neljäsosaa tuntemattomille. Aivastan luokan hiljennyksiin. En huudata olemassaoloani (koska voi saatana itsensä korostaminen saa hermot ankeaan pussiin valmisraasteeksi (blogin pitäminen ei liity egoiluun)), mutta en vajoa perimmäisestä nurkasta läpi.

Mutta taidan kuitenkin olla pahemmanluokan ramppikuumeilija. Olettaen tietysti että arjen tiukat paikat ovat esitystä ja roolissa pyöriminen on todellisuutta.