Mun masennusruoka on ehkä maailman masentavinta: avokadosalaattia ja jälkiruoaksi jugurttia marjojen kanssa (kun kerrankin vahingossa oli varaa - eli muiden rahoja hyödyntäen - muuhunkin kuin euroshoppermihintahansa). Missä vitussa meni pieleen? Eikö tarkoitus ole pumpata itsensä poksahtamispisteeseen asti tai kunnes pizzat, juustonaksut ja salmiakkisuklaat tursuaa korvista ulos. Mutta ei, pitäisi vielä lähteä lenkille ja nukkumaan ajoissa. Silloin viimeistään kaikki olisi pilalla.
Ja asiaan. Luulen että mokailen tanssissa vähän liian vähän. Vaikka olenkin usein eturivin hikke ja tänäänkin oli naama kiinni peilissä, niin teknisesti parantamisen varaa riittää. Ainahan sitä riittää, mutta perusasioita pitäisi vaan jaksaa hioa ja hioa ja hioa. Emotionaalisesti pärjään, heittäytyä osaan ja siinä olen helvetin hyvä. Ja sillon tekniikka lentää kädet auki kohti helvettiä ja jään lavalle fiilisteni kanssa. Tai oikeastaan olen vain tunteitteni väline, ei mua muuhun tarvita. Onneksi ainoa tapa ilmaista itseään ei ole täydellisellä kolmoispirskalla, luonnottomalla grand jetellä, tai yliojentuvalla spagaatilla, sillä silloin voisin heittää hyvästit tanssisaleille ja polttaa treenivaatteet - eli puolet vaatekaapin sisällöstä. Luotan intensiteettiin. Nykyinen biisimme on hidas, ja koreo ei ole teknisesti järjettömän haastava - mikä tekee kaikesta vaikeampaa. Nyt ei keskitytä keskivartalon hulluun kannatukseen, nopeaan rytmiin ja vaivoin perässä pysyviin jalkoihin ja ympärillä huitoviin käsiin. Nyt keskitytään rangan pehmeyteen, kiertoon, ja. Niin, itku oli lähellä kun pääsi vetämään kunnolla. Kun on yhtä liikkeiden ja musiikin kanssa. Se on helvetin hienoa. Tanssi on se hetki, kun elää itseään varten. Kun keskittyy vain itseensä, unohtaa vaikeat ihmissuhteet ja kohtalon tuomat kriisit ja löytää itsestään kaiken sen potentiaalin elämään jota ei jostain kumman syystä hyödynnä maksimiinsa tanssisalin ulkopuolella.
Ja sitten mutista pitäisi päästä eroon, ja mun täytyisi vaan saada ensimmäinen koreo valmiiksi. Rakastan sarjojen tekemistä, musiikin vivahteiden pohtimista, pimeässä makaamista ja ideoimista, sohvan ja muiden arkisten esteiden yli hyppimistä ja niihin itsensä telomista. Syytän syksyn pimeyttä ja sen tuomaa ankeutta. Se imee voimia ja vittuilee kaikille. Ja olen liian altis ympäristön vaikutteille. Ja liian vitun kiltti.
Onneksi osaan kuitenkin myös vihata. Mutta vihaaminen on pitkän päälle törkeän raskasta. Ja sitten kun ei jaksa enää vihana, tarvitsee taas masennusruokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti