Kuinka paljon hahmoon kuuluu samaistua? Kuinka paljon siihen saa samaistua? Kuinka paljon siihen uskaltaa samaistua? Entä jos musta tulee mun hahmo? Entä jos mun oma persoona väistyy mun hahmon sairauden tieltä? Voiko olla menettämättä omaa persoonaa ja samalla olla joku muu? Eivät ne samanaikaisesti ole mun sisällä. Sillon kun näyttelen, 'minä' ei saa olla läsnä - eikä edes voisi. Ehkä näyttelijät ovat vähemmän aikaa omia itsejään kuin muut ihmiset. Koska he eivät ole aina omia persooniaan, omia ajatuksiaan, omia pelkojaan, omia toiveitaan. Me olemme välillä muita ihmisiä, jolloin omat ajatukset odottavat backstagella. Ei kai se voi jäädä sinne? Ei kai oma sielu voi jäädä kehosta ulkopuolelle silloin kun hahmo poistuu? Kun esirippu laskeutuu ja kumarretaan? Tanssin kautta tiedän, että esityksen jälkeen, treenienkin jälkeen, hetken ajan on tyhjä. Se on se hetki kun oma persoona etsii tietään takaisin silmien, korvien ja sieraimien kautta, kun musiikin ja liikkeen tuoma hahmo poistuu. Hetken ajan on tyhjä, mutta täynnä toiseen hahmoon eläytymiseen liittyviä tunteita – se on aika helvetisti tunteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti