Joskus luovuus ja inspiraatio iskee suoraan vatsaan ja jää hetkeksi asumaan. Sormet vain leijailivat pianon koskettimien päällä, ja yhtäkkiä oli sointukierto. Ja sitten päähän iski melodia, ja sitten sanatkin vain muodostuivat. En tainnut olla täysin oma itseni, sillä sanat ovat diplomihahmoni sanoja, eivät minun. Vielä seuraavanakin päivänä biisi tuntuu oikealta, se kuulostaa hyvältä, ja sitä on ihana laulaa. Ja se on oikeastaan aika vitun hieno.
The Gun
Hey, my love, am I finally free?
Is that still you standing next to me?
Please, see the world, travel beyond the sea
Please, pull the trigger and leave me be
Why Can't I try To fly To the sky
Hey, I san't keep up with you
Unlike you I have gone cuckoo
Please, leave me witht he birds at the zoo
Leave, my love, you have things to do
And I Will try My love, don't cry My love, don't you cry
Hey, my love, just let me go
Please, my love, no one needs to know
Sanat ovat yhtä hahmoni kanssa. Olin taas vain välineenä, jotta hahmoni pääsi puhumaan, pääsi laulamaan, pääsi hetkeksi elämään. Usein välineenä olemista taidetaan pitää huonona. Hyväksikäyttöä!Alistumista!Ovimatto!Tossun alla! Mutta tällaisessa tapauksessa se eri asia. Joskus se on hyvä, joskus se on helpotus, joskus se on kuin hengittäisi puhtainta ilmaa, kuin joisi raikkainta vettä, kuin nukkuisi pehmeimmällä sängyllä, joskus se on parempi.
Ja tänään uusi sointukierto puskee läpi. Uusi melodia, kohta uudet sanat. Voi vittujen syksy minkälaiseen taiteilijuuteen olen itseni sotkemassa. Onko se feikkiä, onko se noloa, onko se naurettavaa, onko se ihailtavaa, onko se ylimielistä, onko se typerää, onko se kaunista, onko se hölmöä, onko se merkityksetöntä. Vitun sama. Nyt olen Taidehörhö (huom. isolla T:llä) kaikkine adjektiivineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti